Verinen taistelu

Heipä hei!

Kuka muistaa vielä MÄ:n eli Mielettömän Älmiäisen? Sen noin oravan kokoisen saaliin, minkä Keiju-kissamme meinasi tuoda sisälle syksyllä? Joitain päiviä sitten, kuten muinakin talvina, jolloin on hetkenkin pakkasta, tulee JOKIN sisälle ja rapistelee pikkuisen välikatossamme. Tällä kertaa rapina ei vaan ollut kovinkaan pientä, vaan melkoisten kynsien krapinaa. Sitten, viikko sitten lauantaina, olin saada sydänkohtauksen. Muistui jo mieleeni vanha shetlanninlammaskoirani Ansu, joka ilmeisesti syntymästään asti sairaana olevana, oli TODELLA kipeä pari päivää ennen kuin päivää vaille vuoden ikäisenä kuoli syliini. Kävi nimittäin niin, että Neiti Keskimmäinen tuli aamusella portaita alas ja kysyi, voiko olla mahdollista, että Cilla-koiramme olisi oksentanut verta porrastasanteelle. Minä siinä yritin näyttää ja vaikuttaa tyyneltä, ettei tyttö pelästy ja katsomaan, mitä hän tarkoitti. Ja kyllä, rappusella oli melkoinen laimiska kirkasta verta! Ensi järkytyksestä selvittyäni aloin järkeillä, ettei koiramme vaikuttanut mitenkään kipeältä ja jos se olisi oksentanut verta, se ei olisi niin puhtaan väristä vaan rusehtavampaa. Ei muuta kuin tarkistamaan elukat. Onko haavoja? Ja taas piti järkeillä; jos jommalla kummalla olisi haava tai jotain, verta olisi muuallakin, eikä vain siinä yhdessä paikassa. Loppupäätelmämme oli, että ilmeisesti Iso Peto eli Keiju, oli ottanut nirrin pois hiirentapaiselta otukselta ja onneton uhri oli raadeltu tantereelle. Ja koska kissamme ei aina syö saaliitaan, (viimeksikin Älmiäinen jäi kokonaiseksi), oli Cilla ilmeisesti syönyt loput. Tällaisen kristillisen tasajaon lemmikkimme tekevät muun muassa oravien kanssa. Joka tapauksessa raatoja ei ole asunnostamme löytynyt. Vahvistuksen siitä, että jotain oli syöty saimme seuraavana maanantaina, jolloin löysimme muuta epämiellyttävää; ison ja pienen oksennuksen, joissa oli YÖÖÖÖK! Elämää! Oli lapamatoa ja muuta. Ei muuta kuin molemmille matokuuri ja taas elämä hymyilee. Ja muuten, pari päivää oli välikatossa hiljaista, mutta kuten biologiaa tuntevat tietävät, hiiri jättää jälkeensä hajujäljen, jota seuraten kaverit tulevat perässä. Eilen illalla kuuntelimme taas rapinaa eli seuraavaa saalista odotellessa.

Onhan se aika söpö, mutta ei sen sisälle tarvitsisi pyrkiä. Ja tämä näyttää vielä aika pieneltä kaverilta...

Tällä viikolla on tullut taas mentyä ZIUH WIUH! Maanantaina bongasin siedettävän näköisen ja hintaisen monitoimitulostimen vakioruokakaupastamme, mutta vielä halvemmalla sen sai Isolta Ostarilta eli likka tanssitunniltaan ja tulostinostoksille! Minua on jo pidemmän aikaa ahdistanut, ettei liki 300-sivuinen Bat-stoori vaan katoa bittien taivaaseen, minun tuurillani kun niin voi käydä koska tahansa. Paperiversioon voi luottaa! Torstaina istuimme reilun kaksi tuntia kampaajalla Neiti Keskimmäisen kanssa (tänään muuten Sweet Sixteen!) ja hiukset saivat sinimustan sävynsä. Melkoinen Lumikki mimmistä kuoriutuikin. On nätti, äitikin tykkää! Tanssitunti korvautui torstaina Grease-harjoituksien katseluun. Pientä kritiikkiäkin tuli, mutta vielä pitää lippukin ostaa ja mennä katsomaan uudestaan!

"Lumikki" Hesburgerissa. Iho (ei niin valkea) kuin lumi, huulet (ei näy kuvassa) punaiset kuin veri ja hiukset (sini)mustat kuin eebenpuu.

Viikonloppu alkoi mukavasti Kaverin luona yökyläillessä, sushilla ja tortilloilla herkutellen. Lisäksi tuli tehtyä uusi hankinta, blu ray -soitin. Ehkä turha muuten, mutta kun... heh heh... 60-luvun Batman-sarja boxia ei saa enää kuin blu raynä, ja SEHÄN pitää saada, muuten en ala mitään. Ja saadaan laitteen mukana Netflix takaisin myös alakerran televisioon. Tänään vaivaa pieni närästys, mikä toivottavasti menee ohi huomiseen mennessä, jolloin on tulossa sukulaisille syntymäpäiväkahveille. Niin, mikäli Ukkeli, joka vaihteeksi sairastaa, tokenee hieman sairasvuoteeltaan. Joku lenssupöpö jyllää taas, käyneeköhän taas meidät kaikki lävitse, mene ja tiedä. Ei juuri nyt jaksaisi sairastaa, vasta oli useamman viikon yskä ja korvatulehdus, olisi kiva olla välillä ihan tervekin. Tai ainakin ennallaan.

Osiossa Hepan Herkut: Tortilla"sushit". Tortillalätyn päällä wasabituorejuustoa, kylmäsavulohta ja ripaus sitruunamehua. Rullalle, suupaloiksi ja ei kun ääntä kohti! Taisivat olla hyviä, näistä sain napattua kuvan, ennen kuin edessä oli vain tyhjä lautanen.

Semmoista tällä kertaa. Loppuun uutta lukua tarinasta, joka on muuten tästä eteenpäin omaa tuotostani, vain "faktat" on viisaampien luomaa. Siksi tuon esiin jokaisen lehden, animaation ja muun lähteen, joka on toiminut innoittajanani.

Näkyillään!

-Hepa- 

OPERAATIO PELASTETAAN BATMAN (OSA 1)

En tiedä kuinka kauan olin tajuttomana. Kun aloin virota ja availin silmiäni, en aluksi nähnyt kuin usvaa. Hiljalleen usva alkoi hälvetä ja usvasta aloin erottaa jotain mustaa. Räpyttelin silmiäni ja musta jokin alkoi hahmottua enemmän ja enemmän. Lopulta luulin tunnistavani hahmon edessäni.

-Batman? Oletko se sinä? Kuinka sinä…?

Näköni kirkastuessa, huomasin, että hahmo oli kyllä pukeutunut kuin Batman, mutta oli selvästi pienemmän kokoinen. Räpyttelin silmiäni nähdäkseni paremmin.

-En valitettavasti ole Batman, mutta jos haluat, voit kutsua minua Lepakkonaiseksi.

Kun katseeni lopulta kirkastui täysin, näin että eräänlaiseen lepakkoasuun pukeutunut hahmo oli liian pieni, jotta häntä olisi voinut kutsua naiseksi. Hahmolla oli suippokorvainen naamio, jonka alta ryöppyi tulenpunaiset, laineikkaat hiukset, mutta lepakkokuvio, joka hänen pukunsa rintamusta koristi, oli kovin… hm… vaatimaton.

-Lepakkonaiseksi? Taidat luvata vähän liikoja, taidat olla ennemminkin LepakkoTYTTÖ. Ja miksi ihmeessä olet pukeutunut noin? Kuka olet?

-Kysyt sinä, joka olet pukeutunut NOIN. Kuka itse olet, Ihmepoika Robin?

-Mikä… Ihmepoika? kysyin.

Lepakkotytöksi ristimäni hahmo löi eteeni sanomalehden, jonka etusivulla virnistin ja tervehdin romubarrikaadin takana töllisteleviä ihmisiä.

-Katso itse. Lehdistö on nimennyt sinut Ihmepoika Robiniksi. Kuka on mystinen nuorukainen, joka sanoo olevansa Batmanin uusi apuri? kuvatekstissä luki. Missä on Batman? huusi otsikko.

-Batman! huudahdin. -Batman on vangittuna Arkhamiin! Kahden päivän päästä tohtori Strange riisuu hänen naamionsa ja kaikki on loppu.

-Tiedän, Lepakkotyttö sanoi. –Löysin sinut  Arkhamin toisen kerroksen kattotasanteelta. Olit ilmeisesti kokeillut lentämistä, huonolla lopputuloksella. Onneksi olit saanut vain lievän aivotärähdyksen. Vuorokauden lepo teki varmasti ihmeitä.

-Vuorokauden! Eli meillä on enää yksi päivä aikaa pelastaa Batman!

-Ja mitä me muka voimme tehdä? Marssimmeko Arkhamin ovelle ja vaadimme Batmanin vapauttamista?

-Meidän on mentävä komissaari Gordonin juttusille. Meidän on paljastettava, mitä 

Arkhamissa touhutaan, mikä tohtori Strange on miehiään ja… voi ei! Gordon ei ole tällä hetkellä kaupungissa. Hän on tyttärensä Barbaran kanssa jossain, en tiedä missä.

-Hänestä ei siis ole apua. Tarvitsemme silti jotain apua, emme pysty saamaan Batmania yksin ulos Arkhamista. Joku, joka…

Alfredistakaan ei olisi juuri nyt apua, ajattelin, hän oli edelleen sisarensa luona, täysin tietämättömänä tapahtuneesta.

-Kissanainen! keksin lopulta. –Meidän on löydettävä Kissanainen! Hän saa auttaa meitä!

-Selina Kyle? Lepakkotyttö totesi suureksi hämmästyksekseni.

-Mistä sinä tuon tiedät?

-Seurasin häntä sen jälkeen, kun Lepakkoauto oli ajanut pommiin. Kissanainen pelastautui katapultti-istuimen avulla ja meni kotiinsa. Näin hänen asuntonsa vastapäätä olevan talon katolta, miten hän riisui pukunsa ja tunnistin hänet Selina Kyleksi. Lähdetään heti, meillä ei ole aikaa hukattavaksi.

Päätäni särki vietävästi, en tiennyt missä olin ja miten pääsisimme liikkumaan mahdollisimman nopeasti. Aika oli todellakin kortilla ja kyseessä oli Gothamin tulevaisuus. Lepakkotyttö tarttui käteeni ja riensimme portaisiin. Pian minulle selvisi, että olimme olleet jonkun kerrostalon vintillä. Pääsimme ulos kenenkään näkemättä ja juuri kun aioin ihmetellä ääneen miten pääsisimme liikkumaan, näin kahden pensaan takana Punalinnun, oman moottoripyöräni.

-Miten… Sinäkö olet ajanut moottoripyörääni? Mutta Batman sammutti sen… jotenkin.

-Äh, se nyt ei ollut temppu eikä mikään saada se liikkeelle. Sen ajotietokone piti vain buutata.

Sen enempää ihmettelemättä, ainakaan ääneen, hyppäsin Punalinnun satulaan ja lupaa kysymättä Lepakkotyttö hyppäsi taakseni ja kietoi käsivartensa ympärilleni. Lähtiessämme liikkeelle hän painautui lujemmin minua vasten. Se tuntui… oudolta ja mukavalta. Vilkaisin sivupeilistä taakseni. Lepakkotytön punaiset hiukset hulmusivat tuulessa ja ne toivat mieleeni Barbaran punaiset kutrit, jotka tyttö oli mennyt pilaamaan leikkaamalla lyhyeksi ja värjäämällä mustaksi. Barbara oli muutenkin muuttunut kovin oudoksi, emme juuri olleet tekemisissä enää. Mystinen Lepakkotyttö sen sijaan alkoi kiehtoa mieltäni entistä enemmän.

Lepakkotytön opastaessa meidät Selinan asunnolle, ryntäsimme ympärillemme vilkuilematta tämän ovelle. Painoin ovisummeria. Selina ei vastannut heti, eikä ovea avattu. Nojasin ovisummeriin ja aioin painaa sitä niin pitkään, että hän avaisi. Lopulta kaiuttimesta kuuluikin naisen väsynyt, hieman soperteleva, vihainen ääni:

-Kuka siellä?

-Selina, täällä on Robin. Ja Lepakkotyttö.

-Lepakko… mikä?

-En aio selittää sinulle tässä. Ole kiltti, avaa ovi.

Ovi aukesi ja pääsimme porraskäytävään. Tietenkin Selina asui kattohuoneistossa, joten menimme hissillä. Päästyämme Selinan asuntoon, ymmärsin miksi hänen äänensä oli kuulostanut niin oudolta. Selina näytti hieman rähjäiseltä ja avatessaan oven, näimme hänen kädessään brandylasin. Selina oli selvästi humalassa.

-Selina, sinun on autettava meitä. Batman on Arkhamissa ja tohtori Strange aikoo paljastaa hänen henkilöllisyytensä ja se on Batmanin loppu, se on Gothamin loppu, se on sinun loppusi, minun loppuni ja …

Selina purskahti itkuun.

-He siis saivat hänet. Sitten Gotham on mennyttä.

Tuijotin Selinaa. Miten ennen niin voimakastahtoinen ja ylpeä nainen voi yhtäkkiä romahtaa noin? Tunsin hänen brandynhuuruisen hengityksen poskellani, kun hän takertui minuun.

-Kaikki on ohi, Selina vaikersi.

-Ei vielä, meillä on vuorokausi aikaa, ennen kuin tohtori Strange palaa, mutta sinun on autettava meitä. Ryhdistäydy nyt, nainen!

-Kaikki on ohi… Tohtori Strange on halunnut saada selville hänen salaisuutensa jo kauan. Hän aikoo paljastaa sen koko maailmalle. Kun Strange saa selville Batmanin henkilöllisyyden, hän julistaa hänet mielipuoleksi. Batman tulee kuolemaan Arkhamissa, huumattuna ja maineensa menettäneenä.

Hänen epätoivonsa tarttui minuunkin ja tunsin kyyneleiden olevan lähellä. Tunsin Lepakkotytön tarttuvan käteeni rohkaisevasti, purin hampaani yhteen ja sanoin lopulta:

-Me vapautamme hänet, joko sinun avullasi tai sitten me teemme sen kaksin.

Selina kulautti lasinsa tyhjäksi, rojahti nojatuoliin ja sopersi:

-Minä en pysty… ei ole aikaa… kaikki on ohi… Hän sulki silmänsä ja vaikutti sammuneen.

-Äh, tuosta meille ei ole mitään apua, Lepakkotyttö kivahti. –Meidän on tehtävä se kahden.

Kylmä, kylmä, KYLMÄ!

Eli pakkanen vaan jatkaa paukkumistaan.

Tervehdys vanhat ja uudet lukijat! Niin on pidetty reilut viikon päivät pakkasia lämpimän tietokoneen edessä (tai takana, riippuu siitä, kummalta puolelta pöytää katsoo. Heh Heh! Olipas taas niin hauska juttu, että unohdin nauraa...) Tai ei ihan koko viikkoa. Viime postauksessani surin toimettomuutta ja tylsyyttä, ja se kannatti! Myöhemmin samana päivänä viimeisin pomoni soitti ja kyseli pariksi päiväksi sijaiseksi. Ja minähän menin ja kivaa oli!

Saman viikon perjantaina oli mieleni jo, ainakin hetkellisesti kääntynyt. Saatuani Nuorimmaisen ja myös Neiti Keskimmäisen, joka kerjäsi kyydin kouluun, kouluihinsa, ajattelin siinä hoitaa pari omaakin asiaa, kun kerran kaupungissa olin. Laitoin viestiä myös kotona olevalle Ystävälleni yhdeksän aikoihin ja kyselin, että jos hän olisi hereillä, olisin meidän vakiokahvilassamme jonkin aikaa. Siinä sitten herkuttelin cappuccinon ja aloin rustata ristikoita. Aika leppoisa tapa viettää perjantaiaamu; ei kiire mihinkään. Reilun tunnin päästä Ystävä vastasi viestiini, että on nyt hereillä ja koirankin oli käyttänyt aamupissillä, mutta epäili, että olisin jo palannut maalle metsittymään. En sitten ollutkaan, vaan hän tuli paikalle myös, hoidimme hänenkin juoksevat asiat ensin ja palasimme sitten uudelleen kahville. Mitä luksusta! Kaksi cappuccinoa yhden aamun aikana! Samassa Ystäväni keksi, että lähdetään käymään isossa ostoskeskuksessa, joka on reilun kymmenen kilometrin päässä kotikaupungistamme. Ja mehän lähdettiin, ja siinä sitten menikin mukavasti iltapäivään asti.

Pakkanen on aiheuttanut minulle sen, että varsinkin kasvojen iholla voisi vaikka raastaa porkkanoita. Luojan lykky, sääennustukset ovat luvanneet loppuviikolle lauhempaa ja samoin kovien pakkasten päättymistä. Sopii minulle, talvi on ihan pyllystä!

Kylmää kyytiä on luvassa seuraavassa luvun osassakin. Tietysti, jos lukijoissa on raaemman Batmanin ystäviä, tämä on melkoista pehmoilua. Paljastan tässä omasta harrastuneisuudestani sen verran, että joskus tulevaisuudessa tulevat tapahtumat ovat minulle sitä raainta Batmania, josta pidän, muu menee jo yli. Vaikka uusin elokuvatrilogia onkin loistava ja on hienoa katsella kummipoikani pelaavan Arkhamia ja muita "isojen" Batman-pelejä, on niissä niin upea grafiikka ja hyvät, tutut ääninäyttelijät. Mutta nyt siis

ROBININ ENSILENTO (OSA 2)

ja heippa seuraavaan kertaan!  

-Hepa-

Kiersin levottomana kehää, katsellen sillan toisen pään tuhoa. Puristin hansikkaisiin verhottuja käsiäni tiukkaan nyrkkiin ja taas auki. Miksi Gothamin roistot pitivät niin paljon räjäytyksistä? Mikseivät he voineet tehdä rikoksiaan pienemmällä tuhoamisella?

Yritin käynnistää pyörän uudestaan, mutta mitään ei tapahtunut, edes näyttöruutu ei herännyt. Tiesin, että oli muitakin siltoja Gotham-joen yli, mutta kiertäminen niiden kautta veisi aikaa ja juuri aikaa minulla ei ollut.

En voinut odottaa enempää. Minusta oli ollut hienoa aloittaa Batmanin apurina, mutta nyt tämä oli mennyt liian vaaralliseksi. Apurin kuului kuitenkin auttaa, kun asiat alkoivat mennä pieleen. Siksi minä olin siellä!

Tutkin nopeasti pyöräni tavaratilan ja löysin kaksi lyhyttä, lähinnä torjuntaan tarkoitettua taistelusauvaa ja muutamia batarangeja. Löysin pukuni vyötäisiltä, takaa, kaksi lenkkiä, joita en ollut aikaisemmin huomannut. Sujautin taistelusauvat lenkkeihin; ne sopivat niihin täydellisesti. Batarangit suljin välinevyöhöni.

Sitten lähdin kulkemaan jäljellä olevaa siltaa pitkin ja asfaltin loppuessa aloin ryömiä teräs-palkkia pitkin. Sillat ovat pelottaneet minua vähän siitä lähtien, kun olin nähnyt osan yhdestä Final Destination –elokuvasta, jossa romahtava silta vei hengen kaikilta sillä olleilta. Seisoin kauhuissani olohuoneen lattialla, kun Bruce palasi Luolasta. Hän nappasi kaukosäätimen ja sulki television sanoen, ettei minun ollut syytä katsella moista hölynpölyä.

Siirsin pelottavat ajatukseni taka-alalle ja ryömin eteenpäin siltapalkilla. Savu oli alkanut jo kokonaan hälvetä, mutta pienempien räjähdyksien ääniä kuului vielä jostain päin kaupunkia. Sireenien ääni kuului jostain kaukaa, mutta arvelin, että poliisit pysyisivät kaukana Banesta, toivoen, että Batman tekisin hänet vaarattomaksi.

Jo pienestä saadut akrobaattitaitoni saivat minut tuntemaan itseluottamusta ja pian saavutinkin sillan kaupunginpuoleisen pään. Kaupungissa vallitseva kaaos aiheutti sen, ettei kukaan ollut kiinnittänyt minuun mitään huomiota, ennen kuin ehdin autoista, muusta romusta ja mellakkapoliisin kilvistä koostuneelle barrikaadille. Barrikaadin takana oli paljon väkeä, kaupunkilaisia, poliiseja, jopa uutis- ja sanomalehtitoimittajia.

-Kuka sinä olet? yksi poliiseista kysyi.

Astuin lähemmäksi barrikaadia, mutta useat ihmiset huusivat, käskien minua pysähtymään.

-Älä tule tänne, sama poliisi huusi, -muurin etupuolella kulkee sähkö! Kaksi ihmistä on jo mennyt tajuttomaksi! Banen miehet ovat ympäröineet rannan sähköllä, kukaan ei pääse siltä puolelta sisään eikä tältä puolelta pois. Piiloudu jonnekin ja koeta pysyä piilossa siihen asti, kunnes tämä on ohi, pentu!

-En ole mikään pentu, sanoin äänellä, jonka olisin suonut olevan vahvempi. -Olen Batmanin uusi kumppani. Nimeni on Robin.

Kukaan ei sanonut mitään, vallitsi täysi hiljaisuus. Loukkaannuin vähän. En ollut odottanut, että ihmiset olisivat alkaneet hurrata tai jotain, mutta olisin odottanut heidän reagoivan jotenkin. Samassa väkijoukossa välähti kameran salamavalo. Hätkähdin ensin, mutta tajusin sitten, että paikalla oli tietenkin lehtiväkeä. Nastaa, pääsisinköhän näin lehteenkin? Hymyilin ja heilautin kättäni tervehtiäkseni ihmisiä, mutta sitten ryntäsin eteenpäin löytääkseni 

Batmanin, missä kunnossa tahansa. Muutamat kehottivat minua pysähtymään, mutta en ottanut sitä kuuleviin korviini. Minun oli löydettävä Batman.

Samassa näin hänen astuvan esiin savusta ja hänen kasvonsa hupun alla olivat kuin kiveä. Pysähdyin ja huokaisin helpotuksesta:

-Luojan kiitos, olet kunnossa. Olin seota. Mitä Kissanaiselle tapahtui?

Hän ei vastannut mitään, tuli vain minua kohti. Aloin täristä pelosta, enkä voinut kuin tuijottaa häntä. Hänen kasvonsa... Hänen kasvoissaan oli jotain vialla, en osannut tarkentaa mikä.

Hän puristi kätensä nyrkkiin ja löi samassa minua mahaan niin lujaa, että lyyhistyin maahan. Räjähdysmäinen kipu salpasi hengitykseni.

-Ba-Batman, mitä...? Miksi...? huohotin ja samassa jo huusin silkasta kivusta. Hän tarttui minua hiuksista ja hapuilin käsiini jotain hänen kiskoessaan minua pitkin asfalttia. Pystyin hädin tuskin hengittämään, saati näkemään kyyneleitteni läpi, hänen tarttuessa minua leuasta, pakottaen minut kohtaamaan katseensa.

-Tämä on tarkoitettu lehdistölle, hän sanoi äänellä, joka ei ollut hänen omansa. -Kun he näkevät, kuinka Gothamin tumma ritari tappaa suojattinsa, hän lakkaa olemasta.

Toisella kädellään hän löi minua kasvoihin, niin lujaa, että olin menettää tajuntani. Miksi hän oli yhtäkkiä niin julma, niin väkivaltainen. Aloin katua päätöstäni ryhtyä tähän, kaduin liittymistäni Batmanin ristiretkeen rikollisuutta vastaan.

-Kilju, pentu! Kilju kuin lintu! Hän vaati lyöden minua uudestaan.

Samassa tajusin.

-Savikasvo! Syljin häntä kasvoihin ja veritahra läsähti hänen naamioituneille kasvoilleen. 

Vähät välitin verivanasta, jonka tunsin valuvan leualleni vaan huusin niin kovaa kuin pystyin:

-Se on Savikasvo! Hän ei ole Batman!

Hän tavoitteli minua nyrkillään lyödäkseen minua jälleen, mutta nyt olin varautunut iskuun. Kumarruin ja hän huitaisi pelkkää ilmaa. Potkaisin häntä, ja aloin tavoitella torjuntaan tarkoitettuja taistelusauvojani.

-Mikä hätänä, Savikasvo? yritin virnistää hänelle haljenneella huulellani. –Pelottaako näyttää todelliset kasvosi? Tiedät varmaan, että jokainen joka näkee todellisen minäsi, pitää sinua läjänä limaista paskaa.

Samassa hän alkoi muuttua, pulautti pois Batmanin hahmon ja palautui hiljalleen omaksi itsekseen, savimöykyksi. Tiesin, että hän oli vahvimmillaan omassa olomuodossaan, mutta ainakin ihmiset näkivät hänen todelliset kasvonsa.

Savinen käsivarsi ojentautui minua kohti, mutta minä hypähdin sivuun ja heilautin sauvani häntä päin. Se osui juuri niin kuin Batman oli opettanut ja normaalille ihmiselle isku olisi aiheuttanut suurta kipua, mutta Savikasvon tapauksessa sauvani upposi savisen käsivarren sisään. Hirvittävä virne kasvoillaan hän nykäisi käsivartensa taaksepäin ja menetin sauvan.

-Senkin tyhmä pentu! hän sanoi kurluttavalla äänellä, joka tuli ulos kasvoissa olevasta reiästä, normaalin suun puuttuessa.

-Senkin ruma mutamöykky! heitin takaisin.

Hän tuli uudelleen minua kohti, mutta minä käännyin ja aloin juosta kohti joenrantaa. Juuri ennen kuin ehdin hypätä veteen, tunsin kuinka Savikasvo tarttui minuun. Kaikki voimani ponnistaen hyppäsin kylmään veteen. Vesi oli niin kylmää, että henkeni salpautui. Luulin kuolevani, mutta nähdessäni miten Savikasvo alkoi muuttua liejuksi ja kuullessani hänen huutavan sulaessaan, sain kiinni viimeisistä voimanrippeistä, ja huusin:

-Missä Batman on? Mitä sinä ja Bane teitte hänelle? Kerro, Limakasa!

-Et näe Bat-isiä enää koskaan. Hänet on vangittu Arkhamiin, tohtori Strange lupasi vapauttaa meidät, jos toimittaisimme Lepakon hänelle. Strange aikoo paljastaa hänen henkilöllisyytensä ja se on hänen loppunsa.

Juuri ennen kuin Savikasvo muuttui kokonaan liejuksi joen pintaan, kuulin hänen sanovan:

-Me tapaamme vielä.

Kauhuissani tiedosta, että Bruce oli joutunut Arkhamiin ja Strange aikoi pilata kaiken, uin rantaan. Useat käsiparit auttoivat minut ylös vedestä ja yrittivät pitää minut paikoillani, mutta kuin valtavan adrenaliinipiikin saatuani kykenin pakenemaan.

Yhdessä kadunkulmassa näin nuoren parin suutelevan moottoripyörän satulassa. Sen enempää selittelemättä heitin pariskunnan alas satulasta katuun, käynnistin pyörän ja lähdin ajamaan kohti Arkhamia. Minun oli nähtävä omin silmin, oliko Savikasvo puhunut totta.

Saavuttuani Arkhamin vankimielisairaalalle onnistuin kenenkään näkemättä kiipeämään tuon goottiaikaisen linnakkeen katolle. Yhden sellin ikkunasta näin seinään kahlitun Batmanin ja kauhuissani katselin, kuinka sellissä olevasta kahdesta hoitajasta toinen oli tarttua Batmanin naamioon, ilmeisesti poistaakseen sen.

-Älä tee sitä, Stephen! toinen hoitajista sanoi. –Tohtori Strange palaa kahden päivän päästä ja hän haluaa itse riisua herra Lepakon naamion.

Samassa Batman huomasi minut roikkumassa räystäshirviöstä. Lähes huomaamattomasti hän ravisti päätään ja vaikken sijainniltani nähnytkään kunnolla sisälle selliin, näin hänen katseensa, josta pystyin selvästi lukemaan hänen kieltävän minua yrittämästä mitään. Turha vaiva, minä AIOIN tehdä jotain. Minun oli vapautettava hänet.

Lähtiessäni kapuamaan alas räystäshirviön päältä takaisin katonreunalle, jalkani lipesi.  Otteeni irtosi hirviöstä ja tunsin putoavani. Juuri kun olin huutamaisillani, iskeydyin johonkin kovaan ja menetin tajuntani.

Synkkää...

...pakkasta... tuulta... tuiskua...

Kun päästiin joulun ja uudenvuoden hulinoista se olikin vain ajan kysymys, milloin meikäläisellä alkaa seinät kaatua päälle. Taisi olla uusi ennätys: virallisesti neljäs päivä ilman töitä. Kyllä se vaan on niin, että jotain puuttuu, kun ei ole koulun ja lasten kotoisassa hälinässä. Metkaa on myös se, että kun on kokonaan kotona, ei saa mitään aikaiseksi. Yks' kaks' vaan huomaa, oho, kello on jo noin paljon, haetaas poika kotiin ja kohta tuleekin jo tytöt ja Ukkelikin töistä. Ja mitä olen saanut aikaiseksi? Juuri ja juuri on ruoka valmiina. Ja juuri nyt kun olisi aikaa raivata varastona oleva tuleva kylpyhuone, johon on tulossa kauan kaivattu leijonatassuinen kylpyamme + muuta mukavaa, niin ei. Kohta täytyy soittaa kaveri piiskuriksi hommaa vauhdittamaan.

En minä tänään ole ihan tumput suorana ollut. Kun sain pojan vietyä kouluun, lähdin ajamaan Vanhuksille Kaupunkiin, heillä kun on vielä toimiva monitoimitulostin. Meillä olisi kaksin kappalein, harmi vaan, ettei kumpikaan toimi. Hoidinkin sitten monta asiaa yhdellä kertaa: skannasin ammattiliitolle työ- ja palkkatodistuksia, jostain sitä pitää saada senttejä elämistä varten. Sitten hoidin Neiti Vanhimman tulevaa yhteishakua varten tarvittavia harrastetodistuksia. On se hyvä, että Mamma vähän avittaa, Neiti kun on vähän liian vaatimaton. "Kyllä riittää, kun tanssin vastuuopettajalta pyytää suositukset", on Neidin mielipide. Itse kun lasken suosittelijoita, saan määräksi kahdeksan. Kyllä Elämä vielä likkaakin opettaa, pitää vaan muistaa yksi sananparsi: Kuka kissan hännän nostaa, jos ei kissa itse. Eli kaikki osaaminen on tuotava esiin, opiskelu- ja työpaikkoja hakiessa ei vaatimattomuus kaunista.

TALVI. Voiko turhempaa aikaa olla? Muutama päivä piti ärhäkkää pakkasta, eikä ulos voinut ajatellakaan menevänsä. Pienikin hetki ulkona aiheutti sellaisen yskänpuuskan, että hyvä ettei limat nenästä ulos turskahtaneet. Neiti Keskimmäinen "peri" joululoman aikana yskäni ja liikuntatunnin ensimmäisillä luistelutunteina vietti aikaansa kopissa läksyjä tehden; ei kestä keuhkot yhtään kylmää. Aurinkoa alkaisi jo kaivata. Pimeys masentaa eikä purkista nautittu "aurinko" (D-vitamiini) pidemmän päälle paljoa auta. Onneksi ollaan menossa kevättä kohti koko ajan ja kunhan taas päästään vauhtiin tyttöjen ja pojan harrastuksissa, ei ole kohta aikaa liiemmälti murehtia. Ensin vietetään Vanhimman sweet sixteen -pirskeitä, jos Neiti vaan suvaitsisi kertoa miten haluaa niitä viettää. Äidiltään on sentään perinyt jotain: ei tykkää olla juhlakaluna. Ainakin tukka kuulemma pitää värjätä sinimustaksi. Onneksi Neiti on luonnostaan aika tumma tukkainen, väri ei ole aivan järkyttävä. Parin kuukauden sisään touhotetaan yhteishaun merkeissä ja "kauhulla" odotetaan kevään tanssiharrastuksen "kliimaksia"; ensin Tanssin Juhla, sitten yhteisprojekti, joka tänä vuonna on Peter Pan ja lopulta kevätnäytökset. Eli koko kevät kovaa treeniä. Lopulta aletaan jännätä, avautuuko ovet siihen jatko-opiskelupaikkaan, johon Sydän haluaa. Pidetään peukalot ja isot varpaat pystyssä!

Ja tulee se kevät ja aurinko ja uusi työpaikkakin sieltä lopulta. Sitä ennen tulee kuitenkin Robinin ensilento, uusi luku Tarinassa, joka, kuten jo viime kerralla mainitsin, alkaa hiljalleen muuttua "omaksi" tekstikseni. Pitäkää silmikoistanne kiinni, nyt mennään!

-Hepa-

ROBININ ENSILENTO (OSA 1)  

Bruce jähmettyi.

-Olet hullu, jos luulet, että päästän hänet lähellekään Banea.

-Ei lähelle Banea, Selina sanoi. –Dick voi odottaa autossa ja varoittaa poliiseja. Lisäksi tarvitset häntä ottamaan yhteyttä Alfrediin. Älä soita Alfredille, Selina sanoi minulle, - ennen kuin kohtaamme Banen; Alfred pyysi viimeksi, etten päästäisi häntä lähellekään Banea ja minä lupasin sen. Minä olisin luvannut mitä tahansa nähdessäni hänet makaamassa avuttomana sängyssä.

Bruce vilkaisi minua, enkä voinut kuin tuijottaa häntä, odottaen henkeä pidätellen vastaustaan.

-Hyvä on, Bruce myöntyi. –Selina, sinä otat Lepakkoauton, minä otan Lepakkokopterin ja Dick moottoripyörän. Jos meidän on päästävä pakoon, voimme poistua ajamalla tai lentämällä.

En vieläkään kyennyt sanomaan mitään, olin varma että uneksin.

-Uusi pukusi odottaa alhaalla, Bruce sanoi hississä. –Lucius Fox sai puvun ja naamion valmiiksi.

Luolan toisessa kerroksessa, jossa Batmanin puku sijaitsi seinäpaneelin takana, Bruce avasi toisen paneelin ja vei minut sisään samanlaiseen pukukoppiin kuin missä hän vaihtoi asuaan. Siellä se oli; upea Robin-asu! Puku koostui mustista housuista, punaisesta, kevlarvahvisteisesta yläosasta, mustista nahkakäsineistä, samoin mustista, teräskärkisistä maihareista ja mustasta, keltavuorisesta viitasta. Pisteenä ii:n päällä oli oma varustevyö. Musta naamio oli ripustettu puvun yläpuolelle.

-Vau! minun oli huokaistava. Se oli hämmästyttävin asia, sitten moottoripyöräni. –Se on upea!

-Maskiin on sisäänrakennettu radiopuhelin ja suora linja minulle, Alfredille ja poliisille, Bruce kertoi. –Olen pahoillani, ettemme voi antaa Robinille enempää toimintavaltaa hänen ensilennollaan.

-Ei se mitään, sanoin ja otin puvun koukusta. –Me kolme teemme Savikasvon ja Banen vaarattomaksi.

Bruce jätti minut vaihtamaan asua ja meni vaihtamaan omansa.

Se kaikki tuntui vähän oudolta. Olin aina ajatellut, että olisi upeaa mennä ulos ensimmäistä kertaa oikeana sankarin apurina. Meitä olisi kaksi taistelemassa rikollisia vastaan. En olisi koskaan voinut kuvitellakaan, että Kissanainen olisi meidän kanssamme. En ollut myöskään uskonut, että pääsisin näin pian mukaan omalla moottoripyörälläni.

Mitä pukuun tuli, se oli todella siisti. Se tuntui ensin hieman jäykältä, koska en ollut ennen käyttänyt sitä, mutta se sopi minulle täydellisesti, maksimoiden liikkeitäni. Kävellessäni pyörälle, tein kokeilumielessä yhden voltin. Liikkuminen puvussa oli yhtä helppoa kuin missä tahansa vaatteissa.

-Minä pystyn tekemään paremman voltin kuin sinä, kuulin Selinan sanovan takanani. Selina käveli Lepakkoautolle tiukassa, mustassa puvussaan. Laittaessaan maskinsa paikoilleen, hän muuttui jälleen Kissanaiseksi.

En viitsinyt alkaa kinata hänen kanssaan. Hyppäsin pyörän päälle ja potkaisin jalkatuen sivuun. Laitoin kypärän päähäni ja kiinnitin sen huolellisesti.

-Odota hetki, kuulin Batmanin äänen korvissani. Käännyin, mutta en nähnyt häntä missään.

-Käänsin omassa maskissani olevan mikrofonin päälle, Brucen ääni selitti. –Puhu normaalilla äänellä, kuulen sinut kyllä.

-Hienoa, vastasin.

Hän astui esiin varjosta ja outo, tuttu jännitys valtasi minut, kun näin hänet kokonaan Batman-puvussa. Hän näytti vahvemmalta kuin koskaan, pitkältä ja häikäilemättömältä. Minä rohkaistuin aina, kun näin Gothamin Tumman Ritarin, nytkin tunsin itseni luottavaiseksi ja rauhalliseksi alkaessani valmistaa pyörääni lähtöön.

-Kissanainen, Batman vei kätensä lähellä hänen kasvojaan.

-Oi, Kissanainen henkäisi, -ehkä viimeinen suudelma ennen lähtöä?

-Ei, haluan että laitat mikrofonin korvaasi, että voimme kommunikoida.

Kissanainen otti laitteen ja katsoi sitä ennakkoluuloisesti. –Ehkä meidän pitäisi kutsua Alfredia.

-Minä lupaan sinulle, ettei minulle tule tapahtumaan mitään pahaa, Batman sanoi.

Selinan naamioituneet silmät viivähtivät hetken epäluuloisesti minussa, mutta hän laittoi mikrofonin oikeaan korvaansa. –Testataan, kuulin hänen äänensä korvassani.

-Kuulen sinut, vastasin.

Batman nyökkäsi hyväksyvästi, kääntyi sitten ja meni Lepakkokopterille. Kissanainen sihahti minulle olkansa yli ennen kuin istui Lepakkoautoon:

-Saan taas ajaa Lepakkoautolla. Montako kertaa sinä olet ajanut sillä?

Minä vain pyöräytin hänelle silmiäni. Nyt ei mitenkään olisi aikaa alkaa väitellä hänen kanssaan.

Lepakkokopterin siivekkeet pyörähtivät käyntiin, nostaen tuulenpyörteen Luolaan, lähettäen muutamat lähellä lepäävät lepakot lentämään vielä ylemmäksi. Lepakkoauton ajovalot leimahtivat päälle ja moottori alkoi jyristä.

Olin niin innoissani, että tuskin kykenin hengittämään. Polkaisin oman koneeni käyntiin, sen jyrähdys sai adrenaliinini virtaamaan; käteni tärisivät silkasta innostuksesta ja kaikki aistini valmistautuivat tulevaan tehtävään. Olin todellinen sankari nyt.

-Robin, Kissanainen, kuulin Batmanin äänen. –Menen kaksikymmentä metriä edellä ja varmistan tien. Kissanainen, pidä etäisyys. Robin, seuraa häntä samoin kahdenkymmenen metrin päässä. Molemmissa ajoneuvoissa on etäisyysmittarit, joiden avulla pidätte välimatkan.

-Saatat olla paskiainen joskus, Kissanainen kommentoi, -mutta on sinulla pirun hienoja koneita.

-Älä puhu joutavia pomolle, sanoin ennen kuin Batman ehti vastata, -meidän täytyy nyt keskittyä vain tehtävään.

-Okei, okei, Kissanainen vastasi. –Mennään ja hoidetaan tämä paska pois alta.

-Pyydän huomiotanne, Batman sanoi meille ja olisin voinut vaikka vannoa, että kuulin hymyn hänen äänessään. Miksi hän piti Selinan kiroilua huvittavana, mutta minua hän uhkasi saippualla, jos manailin. Tyhmät aikuiset!

Ajatukseni kuitenkin palasivat tehtäväämme, kun seurasin Lepakkoautoa kohti kaupunkiin 

vievää ramppia. Tuo musta auto lisäsi vauhtia ja minun piti pysyä sen perässä. Ajoimme todella nopeasti, nopeammin kuin olin koskaan harjoitellut. Tuuli löi vasten kypäräni visiiriä, mutta me ajoimme yhä nopeammin, kuin lepakot, jotka lentävät pois helvetistä. Nyt lepakot lensivät kohti helvettiä, Gotham Cityä, taistelemaan hirviötä vastaan, joka…

-Robin, kuulin Batmanin äänen matalana ja rauhoittavana, -sinun täytyy hengittää rauhallisemmin. Sydämesi lyö liian tiheään ja happitaso on nousemassa liikaa. Voit alkaa hyperventiloimaan.

-Voitko seurata hänen elintoimintojaan ilmasta käsin? Selina ihmetteli.

-Asensin seurantalaitteet hänen pukuunsa, Batman vastasi.

-Toisessa elämässä olisit ollut suurin tirkistelijä ikinä, Selina nauroi.

-Silti se olet SINÄ, joka vakoilet minua, hän iski takaisin.

-Voi olla. Tänään sinun on oltava Suuri Sankari. Huomenna ovat ne suuret hyväntekeväisyysjuhlat, joihin lupasit ottaa minut daamiksesi.

Lähestyimme kaupungin keskustaa. Sitten näin sen kaaoksen, minkä ilmeisesti Bane ja Savikasvo olivat saaneet aikaan.

Sankka savu nousi ilmaan yhden sillan kohdalta. Paljon autoja oli tulessa, niiden ikkunalasit pamahtelivat säpäleiksi. Toisella puolella siltaa huligaanit löivät lisää autoja murskaksi, samoin näyteikkunoita. Monet ihmiset huusivat ja pakenivat sekasortoa. Kaiken tuhon keskellä seisoi valtavan kokoinen mies, joka oli ennemminkin peto kuin ihminen.

Näin Lepakkokopterin lentävän sillan yli ja pian Lepakkoautokin pääsi sillalle, murskaantuvien lasien ja savuavien autojen sekaan. Minun moottoripyöräni sammui kuin itsestään, ennen kuin olin edes päässyt sillalle asti. Ymmärsin heti, että Bruce oli käyttänyt mielessäni Punalinnuksi ristimäni pyörän hallintalaitteita.

-Ei, Batman, haluan auttaa, vastustelin pyörän pysähtyessä lopulta kokonaan.

-Pysy siellä, kunnes kutsun sinua. Minä ja Kissanainen kartoitamme tilanteen.

Purin harmissani hammasta, mutta minkäs teit?

Silta oli noin 100 metriä pitkä ja juuri kun Lepakkoauto oli ehtinyt sillan toiseen päähän, räjähti. Räjähdys oli niin kova, että putosin pyörältäni. Sain nopeasti jalat alleni ja juoksin sillan alkupäähän. Ruudin ja TNT:n katku oli niin sankka, etten nähnyt montaakaan senttiä eteeni.

Ensimmäinen, mitä näin savun hieman hälvettyä, oli musta, taivaalta leijaileva tuhka. Sillan alkupää oli ehjänä, mutta muu osa sillasta oli kadonnut, jäljellä oli vain siltaa kannattaneet teräspalkit. Savu oli vielä niin sankkaa, etten nähnyt kaupunkia horisontissa.

-Batman? Kissanainen? kutsuin hädissäni.

Minulle vastasi ainoastaan hiljaisuus.