Synkkää...

...pakkasta... tuulta... tuiskua...

Kun päästiin joulun ja uudenvuoden hulinoista se olikin vain ajan kysymys, milloin meikäläisellä alkaa seinät kaatua päälle. Taisi olla uusi ennätys: virallisesti neljäs päivä ilman töitä. Kyllä se vaan on niin, että jotain puuttuu, kun ei ole koulun ja lasten kotoisassa hälinässä. Metkaa on myös se, että kun on kokonaan kotona, ei saa mitään aikaiseksi. Yks' kaks' vaan huomaa, oho, kello on jo noin paljon, haetaas poika kotiin ja kohta tuleekin jo tytöt ja Ukkelikin töistä. Ja mitä olen saanut aikaiseksi? Juuri ja juuri on ruoka valmiina. Ja juuri nyt kun olisi aikaa raivata varastona oleva tuleva kylpyhuone, johon on tulossa kauan kaivattu leijonatassuinen kylpyamme + muuta mukavaa, niin ei. Kohta täytyy soittaa kaveri piiskuriksi hommaa vauhdittamaan.

En minä tänään ole ihan tumput suorana ollut. Kun sain pojan vietyä kouluun, lähdin ajamaan Vanhuksille Kaupunkiin, heillä kun on vielä toimiva monitoimitulostin. Meillä olisi kaksin kappalein, harmi vaan, ettei kumpikaan toimi. Hoidinkin sitten monta asiaa yhdellä kertaa: skannasin ammattiliitolle työ- ja palkkatodistuksia, jostain sitä pitää saada senttejä elämistä varten. Sitten hoidin Neiti Vanhimman tulevaa yhteishakua varten tarvittavia harrastetodistuksia. On se hyvä, että Mamma vähän avittaa, Neiti kun on vähän liian vaatimaton. "Kyllä riittää, kun tanssin vastuuopettajalta pyytää suositukset", on Neidin mielipide. Itse kun lasken suosittelijoita, saan määräksi kahdeksan. Kyllä Elämä vielä likkaakin opettaa, pitää vaan muistaa yksi sananparsi: Kuka kissan hännän nostaa, jos ei kissa itse. Eli kaikki osaaminen on tuotava esiin, opiskelu- ja työpaikkoja hakiessa ei vaatimattomuus kaunista.

TALVI. Voiko turhempaa aikaa olla? Muutama päivä piti ärhäkkää pakkasta, eikä ulos voinut ajatellakaan menevänsä. Pienikin hetki ulkona aiheutti sellaisen yskänpuuskan, että hyvä ettei limat nenästä ulos turskahtaneet. Neiti Keskimmäinen "peri" joululoman aikana yskäni ja liikuntatunnin ensimmäisillä luistelutunteina vietti aikaansa kopissa läksyjä tehden; ei kestä keuhkot yhtään kylmää. Aurinkoa alkaisi jo kaivata. Pimeys masentaa eikä purkista nautittu "aurinko" (D-vitamiini) pidemmän päälle paljoa auta. Onneksi ollaan menossa kevättä kohti koko ajan ja kunhan taas päästään vauhtiin tyttöjen ja pojan harrastuksissa, ei ole kohta aikaa liiemmälti murehtia. Ensin vietetään Vanhimman sweet sixteen -pirskeitä, jos Neiti vaan suvaitsisi kertoa miten haluaa niitä viettää. Äidiltään on sentään perinyt jotain: ei tykkää olla juhlakaluna. Ainakin tukka kuulemma pitää värjätä sinimustaksi. Onneksi Neiti on luonnostaan aika tumma tukkainen, väri ei ole aivan järkyttävä. Parin kuukauden sisään touhotetaan yhteishaun merkeissä ja "kauhulla" odotetaan kevään tanssiharrastuksen "kliimaksia"; ensin Tanssin Juhla, sitten yhteisprojekti, joka tänä vuonna on Peter Pan ja lopulta kevätnäytökset. Eli koko kevät kovaa treeniä. Lopulta aletaan jännätä, avautuuko ovet siihen jatko-opiskelupaikkaan, johon Sydän haluaa. Pidetään peukalot ja isot varpaat pystyssä!

Ja tulee se kevät ja aurinko ja uusi työpaikkakin sieltä lopulta. Sitä ennen tulee kuitenkin Robinin ensilento, uusi luku Tarinassa, joka, kuten jo viime kerralla mainitsin, alkaa hiljalleen muuttua "omaksi" tekstikseni. Pitäkää silmikoistanne kiinni, nyt mennään!

-Hepa-

ROBININ ENSILENTO (OSA 1)  

Bruce jähmettyi.

-Olet hullu, jos luulet, että päästän hänet lähellekään Banea.

-Ei lähelle Banea, Selina sanoi. –Dick voi odottaa autossa ja varoittaa poliiseja. Lisäksi tarvitset häntä ottamaan yhteyttä Alfrediin. Älä soita Alfredille, Selina sanoi minulle, - ennen kuin kohtaamme Banen; Alfred pyysi viimeksi, etten päästäisi häntä lähellekään Banea ja minä lupasin sen. Minä olisin luvannut mitä tahansa nähdessäni hänet makaamassa avuttomana sängyssä.

Bruce vilkaisi minua, enkä voinut kuin tuijottaa häntä, odottaen henkeä pidätellen vastaustaan.

-Hyvä on, Bruce myöntyi. –Selina, sinä otat Lepakkoauton, minä otan Lepakkokopterin ja Dick moottoripyörän. Jos meidän on päästävä pakoon, voimme poistua ajamalla tai lentämällä.

En vieläkään kyennyt sanomaan mitään, olin varma että uneksin.

-Uusi pukusi odottaa alhaalla, Bruce sanoi hississä. –Lucius Fox sai puvun ja naamion valmiiksi.

Luolan toisessa kerroksessa, jossa Batmanin puku sijaitsi seinäpaneelin takana, Bruce avasi toisen paneelin ja vei minut sisään samanlaiseen pukukoppiin kuin missä hän vaihtoi asuaan. Siellä se oli; upea Robin-asu! Puku koostui mustista housuista, punaisesta, kevlarvahvisteisesta yläosasta, mustista nahkakäsineistä, samoin mustista, teräskärkisistä maihareista ja mustasta, keltavuorisesta viitasta. Pisteenä ii:n päällä oli oma varustevyö. Musta naamio oli ripustettu puvun yläpuolelle.

-Vau! minun oli huokaistava. Se oli hämmästyttävin asia, sitten moottoripyöräni. –Se on upea!

-Maskiin on sisäänrakennettu radiopuhelin ja suora linja minulle, Alfredille ja poliisille, Bruce kertoi. –Olen pahoillani, ettemme voi antaa Robinille enempää toimintavaltaa hänen ensilennollaan.

-Ei se mitään, sanoin ja otin puvun koukusta. –Me kolme teemme Savikasvon ja Banen vaarattomaksi.

Bruce jätti minut vaihtamaan asua ja meni vaihtamaan omansa.

Se kaikki tuntui vähän oudolta. Olin aina ajatellut, että olisi upeaa mennä ulos ensimmäistä kertaa oikeana sankarin apurina. Meitä olisi kaksi taistelemassa rikollisia vastaan. En olisi koskaan voinut kuvitellakaan, että Kissanainen olisi meidän kanssamme. En ollut myöskään uskonut, että pääsisin näin pian mukaan omalla moottoripyörälläni.

Mitä pukuun tuli, se oli todella siisti. Se tuntui ensin hieman jäykältä, koska en ollut ennen käyttänyt sitä, mutta se sopi minulle täydellisesti, maksimoiden liikkeitäni. Kävellessäni pyörälle, tein kokeilumielessä yhden voltin. Liikkuminen puvussa oli yhtä helppoa kuin missä tahansa vaatteissa.

-Minä pystyn tekemään paremman voltin kuin sinä, kuulin Selinan sanovan takanani. Selina käveli Lepakkoautolle tiukassa, mustassa puvussaan. Laittaessaan maskinsa paikoilleen, hän muuttui jälleen Kissanaiseksi.

En viitsinyt alkaa kinata hänen kanssaan. Hyppäsin pyörän päälle ja potkaisin jalkatuen sivuun. Laitoin kypärän päähäni ja kiinnitin sen huolellisesti.

-Odota hetki, kuulin Batmanin äänen korvissani. Käännyin, mutta en nähnyt häntä missään.

-Käänsin omassa maskissani olevan mikrofonin päälle, Brucen ääni selitti. –Puhu normaalilla äänellä, kuulen sinut kyllä.

-Hienoa, vastasin.

Hän astui esiin varjosta ja outo, tuttu jännitys valtasi minut, kun näin hänet kokonaan Batman-puvussa. Hän näytti vahvemmalta kuin koskaan, pitkältä ja häikäilemättömältä. Minä rohkaistuin aina, kun näin Gothamin Tumman Ritarin, nytkin tunsin itseni luottavaiseksi ja rauhalliseksi alkaessani valmistaa pyörääni lähtöön.

-Kissanainen, Batman vei kätensä lähellä hänen kasvojaan.

-Oi, Kissanainen henkäisi, -ehkä viimeinen suudelma ennen lähtöä?

-Ei, haluan että laitat mikrofonin korvaasi, että voimme kommunikoida.

Kissanainen otti laitteen ja katsoi sitä ennakkoluuloisesti. –Ehkä meidän pitäisi kutsua Alfredia.

-Minä lupaan sinulle, ettei minulle tule tapahtumaan mitään pahaa, Batman sanoi.

Selinan naamioituneet silmät viivähtivät hetken epäluuloisesti minussa, mutta hän laittoi mikrofonin oikeaan korvaansa. –Testataan, kuulin hänen äänensä korvassani.

-Kuulen sinut, vastasin.

Batman nyökkäsi hyväksyvästi, kääntyi sitten ja meni Lepakkokopterille. Kissanainen sihahti minulle olkansa yli ennen kuin istui Lepakkoautoon:

-Saan taas ajaa Lepakkoautolla. Montako kertaa sinä olet ajanut sillä?

Minä vain pyöräytin hänelle silmiäni. Nyt ei mitenkään olisi aikaa alkaa väitellä hänen kanssaan.

Lepakkokopterin siivekkeet pyörähtivät käyntiin, nostaen tuulenpyörteen Luolaan, lähettäen muutamat lähellä lepäävät lepakot lentämään vielä ylemmäksi. Lepakkoauton ajovalot leimahtivat päälle ja moottori alkoi jyristä.

Olin niin innoissani, että tuskin kykenin hengittämään. Polkaisin oman koneeni käyntiin, sen jyrähdys sai adrenaliinini virtaamaan; käteni tärisivät silkasta innostuksesta ja kaikki aistini valmistautuivat tulevaan tehtävään. Olin todellinen sankari nyt.

-Robin, Kissanainen, kuulin Batmanin äänen. –Menen kaksikymmentä metriä edellä ja varmistan tien. Kissanainen, pidä etäisyys. Robin, seuraa häntä samoin kahdenkymmenen metrin päässä. Molemmissa ajoneuvoissa on etäisyysmittarit, joiden avulla pidätte välimatkan.

-Saatat olla paskiainen joskus, Kissanainen kommentoi, -mutta on sinulla pirun hienoja koneita.

-Älä puhu joutavia pomolle, sanoin ennen kuin Batman ehti vastata, -meidän täytyy nyt keskittyä vain tehtävään.

-Okei, okei, Kissanainen vastasi. –Mennään ja hoidetaan tämä paska pois alta.

-Pyydän huomiotanne, Batman sanoi meille ja olisin voinut vaikka vannoa, että kuulin hymyn hänen äänessään. Miksi hän piti Selinan kiroilua huvittavana, mutta minua hän uhkasi saippualla, jos manailin. Tyhmät aikuiset!

Ajatukseni kuitenkin palasivat tehtäväämme, kun seurasin Lepakkoautoa kohti kaupunkiin 

vievää ramppia. Tuo musta auto lisäsi vauhtia ja minun piti pysyä sen perässä. Ajoimme todella nopeasti, nopeammin kuin olin koskaan harjoitellut. Tuuli löi vasten kypäräni visiiriä, mutta me ajoimme yhä nopeammin, kuin lepakot, jotka lentävät pois helvetistä. Nyt lepakot lensivät kohti helvettiä, Gotham Cityä, taistelemaan hirviötä vastaan, joka…

-Robin, kuulin Batmanin äänen matalana ja rauhoittavana, -sinun täytyy hengittää rauhallisemmin. Sydämesi lyö liian tiheään ja happitaso on nousemassa liikaa. Voit alkaa hyperventiloimaan.

-Voitko seurata hänen elintoimintojaan ilmasta käsin? Selina ihmetteli.

-Asensin seurantalaitteet hänen pukuunsa, Batman vastasi.

-Toisessa elämässä olisit ollut suurin tirkistelijä ikinä, Selina nauroi.

-Silti se olet SINÄ, joka vakoilet minua, hän iski takaisin.

-Voi olla. Tänään sinun on oltava Suuri Sankari. Huomenna ovat ne suuret hyväntekeväisyysjuhlat, joihin lupasit ottaa minut daamiksesi.

Lähestyimme kaupungin keskustaa. Sitten näin sen kaaoksen, minkä ilmeisesti Bane ja Savikasvo olivat saaneet aikaan.

Sankka savu nousi ilmaan yhden sillan kohdalta. Paljon autoja oli tulessa, niiden ikkunalasit pamahtelivat säpäleiksi. Toisella puolella siltaa huligaanit löivät lisää autoja murskaksi, samoin näyteikkunoita. Monet ihmiset huusivat ja pakenivat sekasortoa. Kaiken tuhon keskellä seisoi valtavan kokoinen mies, joka oli ennemminkin peto kuin ihminen.

Näin Lepakkokopterin lentävän sillan yli ja pian Lepakkoautokin pääsi sillalle, murskaantuvien lasien ja savuavien autojen sekaan. Minun moottoripyöräni sammui kuin itsestään, ennen kuin olin edes päässyt sillalle asti. Ymmärsin heti, että Bruce oli käyttänyt mielessäni Punalinnuksi ristimäni pyörän hallintalaitteita.

-Ei, Batman, haluan auttaa, vastustelin pyörän pysähtyessä lopulta kokonaan.

-Pysy siellä, kunnes kutsun sinua. Minä ja Kissanainen kartoitamme tilanteen.

Purin harmissani hammasta, mutta minkäs teit?

Silta oli noin 100 metriä pitkä ja juuri kun Lepakkoauto oli ehtinyt sillan toiseen päähän, räjähti. Räjähdys oli niin kova, että putosin pyörältäni. Sain nopeasti jalat alleni ja juoksin sillan alkupäähän. Ruudin ja TNT:n katku oli niin sankka, etten nähnyt montaakaan senttiä eteeni.

Ensimmäinen, mitä näin savun hieman hälvettyä, oli musta, taivaalta leijaileva tuhka. Sillan alkupää oli ehjänä, mutta muu osa sillasta oli kadonnut, jäljellä oli vain siltaa kannattaneet teräspalkit. Savu oli vielä niin sankkaa, etten nähnyt kaupunkia horisontissa.

-Batman? Kissanainen? kutsuin hädissäni.

Minulle vastasi ainoastaan hiljaisuus.