Hauskaa vappua!

Pikainen juhlapostaus, kamut!

Kevään ja alkavan kesän juhlaa vietetään ja kukin juhlii tyylillään! Jotkut on tukka sekaisin kaupungilla hillumassa, mutta meillä nuoriso-osasto tilasi näitä!

Vappunakin saa vappunakin ja ranskalaisii ja (ylihintaista, tuli ikävä Lidliin) tzatzikia. Jälkkäriksi, mitäpä muutakaan kuin munkkeja ja (huoh, kaupan) simaa, (muu kun ei kelpaa). Hilpeyttä aiheutti jälkikasvussa se, että pullollisessa oli hurjat 0,8 % alkoholia. "Äiti, tuunko mä känniin?"

Ja entäs ne maanantain vappuaskartelut! Luulisi, että näissä olisi kyseessä Dickin pilapläjäykset, ollessaan kiukkuinen Brucelle, mutta ei; nämä ovat minun "lainalasteni" ihanaa luovuutta. Kyllä näitä taiteillessa kikatti niin valmistajat kuin ip-tätikin.

Ei mitään "tylsiä" mustia "suippokorvia"...

Varsinkin tuon ihanan, vapputunnelmaisen "Batsyn" innoittamana haluan toivottaa Teille Kaikille OIKEIN HAUSKAA VAPPUA! Klara vappen hela natten, dricka inte krana vatten!

Pitäkää huolta toisistanne!

Ja nyt vappu kuohuvan pariin... 

-Hepa-

P.s. Olin vähän comme si, comme ca jatkanko Dick ja Brucen elämää, mutta päädyin kuitenkin liittämään toisen osan lukua

KOTONA (OSA 2)

Kun aamulla avasin silmäni, aurinko paistoi jo korkealta. Kello sänkyni vierellä olevalla yöpöydällä näytti 9:16. Okei, olin siis todella saanut jäädä nukkumaan, enkä menisi kouluun tänään.

Bruce kurkisti huoneeseeni, yllään puku ja mielestäni joutavanpäiväinen solmio.

-Kaikki ok? hän kysyi ja minä nyökkäsin. –Hyvä, voin siis lähteä töihin. Alfred laittaa sinulle aamupalaa ja sinun pitää muistaa levätä tänään.

-Saanko pelata Playstationilla? kysyin toiveikkaasti.

-Et, olet arestissa, etkö muista?

-Se on siis yhä voimassa? huokaisin ja romahdin takaisin tyynylle.

-Kyllä, eli ei myöskään televisiota tai tietokonetta.

-Mitä minä sitten teen koko päivän? kysyin epätoivoissani.

-Voisit opiskella, Bruce keksi. –Sinulla on välineet sitä varten ja tänään olisi hyvä päivä keskittyä koulutehtäviin.

Minun täytyi näyttää onnettomalta, koska hän jatkoi:

-Jos saat kaikki tehdyksi, voimme huomenna katsoa jonkun elokuvan.

-Vaikka ”300”? ehdotin.

-Jokin lapsilta kielletty? Bruce kysyi tiukasti.

-Kaikki ystäväni koulussa ovat nähneet sen, minä väitin, vaikka se ei tainnut ihan pitää paikkaansa, mutta Brucella ei ollut aikaa kuunnella enempää. Hän käski minua olemaan kunnolla ja lähti töihin.

Äh, olin jumissa kotona koko päivän, eikä ollut edes mitään kivaa tekemistä. Aloin jo suunnitella, kuinka voisin katsoa televisiota ilman, että Alfred huomaisi. En koskaan voisi valehdella hänelle ja olen huomannut, että nämä kaksi liittoutuivat joskus minua vastaan. Jos väittäisin, että Bruce oli luvannut, että saisin pelata tietokoneella, Alfred varmasti soittaisi hänelle ja varmistaisi asian. Ja silloin olisin jälleen pulassa.

-Huomenta, nuori herra, Alfred tuli huoneeseeni tarjottimen kanssa. –Täältä tulee kannullinen teetä, aamiaista alan laittamaan tuota pikaa. Mutta ensin…

Alfred ravisti ensin vasemmassa kädessään jotain ja tuikkasi sitten kuumemittarin suuhuni. En ehtinyt tajuta, mitä tapahtui ja melkein purin mittarin rikki.

-So, so, hän ravisti päätään. –Pidät mittarin kielen alla kaksi minuuttia, haluan oikean lukeman. Ja pysy hiljaa ja paikallasi, mittaan pulssisi.

Pyöritin silmiäni, mutta se ei estänyt Alfredia tarttumasta ranteeseeni ja pitämästä siitä samalla kun hän laski kellostaan sekunteja. Arvatenkin Bruce oli kertonut Alfredille, että minä olin vaikuttanut kuumeiselta. Toivoin, että hän ei olisi kertonut, koska Alfred oli ihan kamala, kun olimme sairaita. Luulen, ainakin useimpien, aikuisten sanovan: ”Oi, pysy kaukana minusta”, ja he menevät kauemmas ja välttävät koskemasta, kun kerrot heille, että olet sairas. Mutta Alfred, hän lukee kaiken kasvoistasi, mittaa kuumeesi, tutkii silmiäsi ja kysyy mihin koskee.

Olen opetellut piilottamaan parhaani mukaan asioita Alfredilta. Kerran kävin kaupassa, ostin 23 Airheads’iä ja söin ne kaikki yhden iltapäivän aikana. Silloin sain vatsani kipeäksi, mutta en sanonut Alfredille mitään. Hän olisi vaatinut tietää, mitä olin syönyt ja sitten hän olisi pakottanut minut ottamaan jotain kamalaa mahalääkettä tai vielä pahempaa, risiini-öljyä, jota olisin joutunut nielemään ison lusikallisen. Joten esitin kaiken olevan hyvin, ja se onnistuikin siihen asti, kunnes Alfred ilmoitti päivällisen jälkeen, että meillä oli jälkiruuaksi suklaapiirakkaa ja jäätelöä. Olin oksentaa pelkästä ajatuksesta syödä lisää makeaa ja sanoin ei kiitos. Alfred ja Bruce katsoivat hämmästyneinä toisiinsa, he olivat molemmat varmoja, että olin tulossa kipeäksi ja passittivat minut aikaisin nukkumaan. Alfred tietenkin löysi seuraavana päivänä kaikki karkkipaperit roskakorista ja nuhteli minua vatsani ja hampaitteni pilaamisesta.

Mutta miten olisin voinut kätkeä huonovointisuuteni Alfredilta tänään, varsinkin kun olin jäänyt koulupäivänä kotiin? En ymmärrä, miksi hän tekee niin suuren numeron pienestä kuumeesta. En todellakaan ollut kuolemassa, mutta en voinut sanoa sitä hänelle, kun minulla oli kuumemittari suussani.

Lopulta hän päästi ranteeni, oli tyytyväinen pulssiini ja sitten hän alkoi napittaa auki pyjamani paitaa. Äh, hän ei sitten koskaan voi kysyä minulta lupaa, vaan alkaa riisua minua kuin vauvaa. Hän kai luulee, etten välitä ja vaikkei luulisikaan, hän ei välittäisi, mistä minä välitän.

Alfred siirsi paitani helman sivuun ja nosti varovasti vatsani haavoja peittävää sidettä. ”Jokerileikistä” aiheutuneet haavat olivat hieman punertavia, mutta selvästi jo paranemassa. Hän puhdisti haavat kirvelevällä aineella, laittoi hieman antiseptistä voidetta ja teippasi uuden siteen. Sitten hän otti kuumemittarin suustani.

-37,6 astetta, Alfred totesi, eikä näyttänyt täysin tyytyväiseltä.

-Jos se olisi yhtään enempää, tekisin varmasti kuolemaa, sanoin ja taisin kuulostaa sarkastisemmalta kuin olin tarkoittanut.

Alfred kohautti kulmakarvojaan.

-Jos kuumetta olisi enemmän, olisin jo käärinyt sinut jäähauteeseen.

Minä nousin istumaan ja lopetin hänelle irvailun. Join kiltisti teen, jota hän oli kaatanut ison mukillisen. Se oli jotain yrttikamaa, vahvaa ja kitkerää, mutta join kaiken, ja sitten hän päästi minut nousemaan vuoteesta ja pukeutumaan.

Mennessäni keittiöön, oli Alfred laittanut aamupalaksi muroja, jugurttia, voileipiä ja appelsiinimehua. Ja uskokaa tai älkää, hän oli kaivanut kätköistään myös yhden ihanan, kirsikanmakuisen Pop Tarts -paketin. Syötyäni alkoi tylsä tehtävä eli päättää, mitä voisin tehdä vapaapäivänä, jolloin en saanut pelata tai katsella televisiota. Alfred halusi, että menisin tekemään koulutehtäviäni keittiöön, jolloin hän voisi tarvittaessa auttaa minua (ja varmistaa, että todella tekisin niitä), mutta minä halusin tehdä niitä kirjastossa. Alfred muistutti, että Brucen työhuone oli tyhjennetty kirjastoon pari päivää sitten sattuneen pommiräjähdyksen jäljiltä. Sovimme, että tekisin tehtäviä omassa huoneessani ja jos tulisi ongelmia, Alfred auttaisi keittiössä.

Tein tehtäviä jonkin aikaa, ainakin puoli tuntia, mutta sitten kyllästyin. Hiivin alakertaan, otin television kaukosäätimen ja avasin telkkarin, laittaen äänen niin pienelle, ettei siitä kuulunut juuri mitään. Olin katsellut mielenkiintoista elokuvaa ehkä noin kymmenen minuuttia, kun Alfred yhtäkkiä seisoi ovella. Hän nappasi kaukosäätimen ja sulki television, katsoen minuun pahaenteisesti, minun luimistellessa katseen alla. Hän kertoisi arvatenkin Brucelle, miten olin yrittänyt rikkoa kotiarestin sääntöjä. Tiedossa olisi varmasti huudot, vähintään.

Loppupäivä oli todella tylsä kello 15.30 asti. Olin laahustellut ympäri kartanoa ja lopulta istahdin aurinkoiselle ikkunasyvennykselle ja tuijotin ikkunasta tylsistyneenä. Olin jo niin kyllästynyt vapaapäivään, että ajattelin jopa hakea jonkun kirjan ja lukea sitä vain kuluttaakseni aikaa, kun kuulin ulko-ovelta koputuksen. Sitten kuulin, miten Alfred avasi oven ja tuli hetken kuluttua sanomaan:

-Nuori herra Richard, sait vieraan.

En osannut arvata, kuka vieras voisi olla, ja ihmettelin kovasti, kun näin eteisessä Barbaran. Tytöllä oli käsissään useita, koulukirjojen näköisiä kirjoja, vaikka hänellä oli reppukin olalla roikkumassa.

-Hei, hän sanoi ja hymyili minulle. –Toin sinulle tämän päivän läksyt.

-Hienoa, mutisin. En halunnut enempää kotitehtäviä, enkä todellakaan halunnut puhua hänelle.

Tunsin, miten minua työnnettiin selästä kohti Barbaraa. Alfred katsoi minuun, rypistäen otsaansa. Hänen muista-hyvät-käytöstavat-nuori-mies –ilmeensä vaati minua olemaan kohtelias tai saisin maksaa myöhemmin.

-Kiitos, sanoin, yrittäen olla kohtelias.

Barbara katsoi olkansa yli pihassa seisovaan poliisiautoon ennen kuin sanoi:

-Isän yksi alokas toi minut tänne. Halusin nähdä miten voit. Isä tulee myöhemmin keskustelemaan herra Waynen kanssa ja hän sanoi, että jos haluaisimme opiskella…, hän alkoi kääntyä lähteäkseen, mutta Alfred sanoi heti:

-Tietenkin voit jäädä tänne, neiti Gordon. Menenkö sanomaan alokkaalle, että vietät iltapäivän täällä?

-Voin tehdä sen itse, Barbara sanoi ja hänen ilmeensä kirkastui, kun hän juoksi portaat alas pihaan poliisiauton luo.

Minä irvistin.

-En halua viettää iltapäivää hänen kanssaan.

-Nyt kuuntelet minua, nuori herra! Alfred sanoi ”ei-vastaväitteitä” –äänellään. –Olet miellyttävä ja kohtelias neiti Gordonille tai minä vedän sinut polvilleni tässä ja nyt.

Minä olin syvästi järkyttynyt, että joutuisin olemaan koko lopun iltapäivän tuon kiusanhengen kanssa, mutta Alfred jatkoi:

-Hän oli erittäin ystävällinen tuodessaan sinulle kotitehtävät, eikä ole mitään syytä, ettet voisi opiskella hänen kanssaan muutamaa tuntia ja antaa minulle hetken rauhaa.

Minulla ei ollut aikaa vastata, sillä Barbara palasi jo ja poliisiauto lähti pihasta.

-Otahan neiti Gordonilta kirjat ja menkää sinun huoneeseen. Tuon kohta pientä välipalaa. Voisinpa tarjota teille hieman viihdykettä, neiti Gordon, mutta pelkäänpä, että Richard-herra on tällä hetkellä rajoitettu kaikesta elektroniikasta.

Olisinpa voinut potkaista häntä sääreen! Miten hän voi nolata minut noin? Mutta Barbara vain kohautti harteitaan.

-Minä en saanut katsoa televisiota viime kuussa, hän kertoi. –Isä sai selville, että jätin yhden koulupäivän väliin ja hengailimme Pamelan kanssa puistossa. Isä oli lentää kattoon raivosta, kun koululta soitettiin hänelle.

-Varmasti, Alfred hymyili hieman ja lähti keittiöön.

Tanssin Taikaa!

Iltaa, Ystävät!

Sain kuin sainkin mukavampaa postattavaa kuin viime viikolla. Tänään nimittäin vietettiin myös meidän kotikaupungissa, Tanssinpäivän kunniaksi, Tanssin Juhlaa, tietenkin tanssien! Energisten senioreiden, upeiden itämaisten tanssien osaajien ja musikaalitanssien taitajien lisäksi myös meidän neidit edustivat ryhmineen. Neiti Keskimmäinen "streettasi", ollen ensimmäistä kertaa teatterilavalla tanssijana. Upeasti vetikin! Ja sitten meidän "vanha" tanssikonkarimme ystävineen veti sähäkästi nykytanssia ja jazzia. Harmi vaan, että esityksissä on kaikenlainen kuvaaminen kielletty, muuten olisitte saaneet makupaloja illan esityksistä.

Koulussa pitäisi huomenna alkaa valmistella vappua. Taidetaan tehdä softislevyistä naamareita, mallivaihtoehtoina kissaa, tiikeriä, apinaa ja taitaa minulta löytyä myös yksi "suippokorva"-mallikin. Toivottavasti muistan ottaa valmistuneista naamioista kuvia... Aina ei ehdi tai muista.

Olen tässä viime päivinä... ja mitä sviidua, myönnetään, jo pidemmän aikaa ajatellut "elävöittää" kirjoitelmaani silloin tällöin musiikkikappaleilla, jotka enemmän tai vähemmän mielestäni sopivat tekstin pätkiin. Koska Spotifyn kautta en onnistunut kappaleita linkittämään, laitan sopivia youtubesta. Videot eivät siis, ikävä kyllä, ole itse tekemiäni, mutta hyvää mainosta laatijoilleen. Olisikohan siinä uusi ajanviete tulevaksi kesäksi; opetella tekemään youtube-musiikkivideoita. Hmmmm...

Tämän päivän tekstin päätän ensimmäiseen musiikkipläjäykseen. Kukin voi sitten tahoillaan ajatella, sopiiko biisi pätkään vai ei tai yrittää ajatella (ihmetellä), miten tuon Tyypin (siis minun!) oma ajatusmaailma oikein toimii, vai toimiiko? Mutta... Nauttikaa tai ette, tästä lähtee!

Sen ois sitten MOI!

-Hepa-

KOTONA

Heräsin keskellä yötä, sekaisin pelosta. Olin nähnyt painajaista, jossa olin edelleen Jokerin vankina, hänen ”leikkiessä leluillaan”. Kuulin korvissani hänen pirullisen naurunsa, ja ranteitani särki hieman, samoin vatsani haavoja. Myös takamustani kivisti hieman.

En itkenyt. Pamela sanoo aina, että olen herkkä kuin vauva ja silmäni alkavat aina kimmeltää kyynelistä kun hän kertoo minulle, millainen muka olen, hänen pilkatessa minua. Jonain päivänä tulen niin näyttämään hänelle… Tiedän, etten ole mikään itkupilli.

Vapisin nyt yksin pimeässä. Luulen, että olin sairastunut vähän, mutta en itke. Poskeni olivat kyllä märät, mutta olin ilmeisesti hikoillut, koska kyyneleistä EI ollut kyse.

-Bruce? yritin huutaa, mutta en saanut ääntäni kuuluviin. –Bruce? Alfred?

Ei vastausta. Aloin mennä paniikkiin, olin ihan varma, että Jokeri oli uudestaan karannut ja tappanut heidät molemmat. Jokeri oli tullut ja viiltänyt heiltä kurkun auki, olin ainoana elossa koko talossa, seuraavaksi hän tulisi luokseni ja tekisi saman minulle. Enää Batman ei tulisi pelastamaan minua, olisin yksin ja täysin sen psykopaatin armoilla.

Heitin peiton päältäni ja hyppäsin sängystä. Hiipisin alas Lepakkoluolaan ja hakisin sieltä useita teräväreunaisia batarangeja.

Pääsin ovelle ja se aukeni samassa. Olin varma, että ovesta astuisi sisään Jokeri ja olin vähällä purskahtaa sittenkin itkuun, mutta sitten tunnistin Brucen sinisessä pyjamassaan. Hänen hiuksensa olivat pörrössä unen jäljiltä ja unisin silmin hän katsoi huolissaan minuun. Heittäydyin häntä vasten ja rutistin lujasti, sydän pamppaillen.

-Hei, Brucen ääni oli yllättävän lempeä, -mitäs tämä on? Näitkö painajaista?

Nyökkäsin, en halunnut puhua, mutta tarrauduin häneen entistä tiukemmin.

-Kello on kolme aamuyöllä, Bruce sanoi rauhoittavasti. –Olet stressaantunut eilisestä, vähän enemmän unta ja tunnet olosi paremmaksi.

Hän saatteli minut takaisin sänkyyn, mutten kyennyt päästämään hänestä irti. Brucen peiteltyä minut, takerruin vielä hänen pyjamansa paidan helmaan. Yksi asia oli hienoa Brucessa; hän ei koskaan moittinut minua, kun pelkäsin, eikä hän haukkunut minua vauvaksi, kun sekoilin tällä tavoin yöllä.

Bruce koetti otsaani.

-Tunnut hieman liian lämpimältä, hän sanoi, veti peiton leukaani asti ja istui sänkyni laidalle. -Saat olla pois koulusta huomenna. Voit nukkua niin pitkään kuin haluat ja ottaa rennosti.

Tuijotin kattoon, tunsin oloni kurjaksi.

-Olen vauva, sanoin, melkein vaikeroiden.

-Voi sinua, Dickey… Bruce sanoi hellästi, mutta minä ravistin päätäni.

-Olen minä. Juoksin pois koulusta, koska tytöt kiusasivat minua, annoin Jokerin napata minut ja hän olisi varmasti tappanut minut, jos et olisi ehtinyt apuun ja sitten itkin kuin vauva, kun… kun sinä…

-Richard, Bruce keskeytti, äänensä viiletessä useamman asteen. –Älä tee tätä itsellesi. Minä rankaisin sinua, sinä itkit, eikä siitä puhuta enää. En koskaan rankaise sinua kahta kertaa samasta asiasta.

Pudistin päätäni, en luottanut siihen, että kykenisin puhumaan.

-En myöskään halua kuulla sinun pyytävän anteeksi enempää kuin kerran. Käytöksesi oli sellaista, että ansaitsit moitteet ja rangaistuksen. Sait molemmat, osoitit katuvasi ja se siitä. Jos heräät keskellä yötä eilisen kaltaisten tapahtumien jälkeen, se on luonnollista. Et ole aikuinen, saat tuntea pelkoa ja voit itkeäkin silloin kun siltä tuntuu. En odota sinulta aikuisen arvostelukykyä toiminnassasi. Kun arvostelukykysi ei riitä, kun toimit vailla ajatusta, vedän sinut pois vaarasta, ohjaan oikeaan suuntaan. Niin me teemme.

En tiedä, miten hän aina sai tuntemaan oloni turvalliseksi, yön pimeydessäkin, vaikkei valoja sytytetty. Annoin hengitykseni tasaantua, kurkkuani kuristi hieman. Minun teki mieleni itkeä vähän, mutten halunnut olla vauva.

-Voi, Dick… Bruce huokaisi pudistaen päätään. Hänen ei tarvinnut sanoa mitään enempää, ja tunsin rauhoittuvani.

En kuitenkaan halunnut hänen lähtevän vielä. Kun muutin kartanoon, näin paljon painajaisia, yleensä vanhempieni kuolemasta. Bruce tuli aina huoneeseeni rauhoittelemaan minua, mutta jos olin todella järkyttynyt, hän kantoi minut huoneeseensa ja sain nukkua hänen valtavassa vuoteessaan. Hän ei tehnyt sitä usein ja lopetti sen kokonaan ollessani yhdentoista, ja aloin potkia unissani. Toivoin, että hän antaisi minun nukkua kanssaan loppuyön, mutta olin jo liian vanha hänen kannettavakseen, enkä koskaan kysyisi sitä, mutta toivoin, että voisin.

Käännyin kyljelleni ja vedin itseni kippuraan. Takamukseeni koski hieman ja toivoin, että hän huomaisi sen. Teeskentelin vähän ja sihahdin kivusta.

-Lopeta teeskentely, Bruce sanoikin, pienen hymyn noustessa suupieliinsä. –Ei se voi olla niin kipeä enää.

Minä irvistin hänelle, mutten sanonut mitään. Kuulin vanhan kaappikellon raksuttavan salissa, sekunnit kuluivat, yö kului. Bruce tukahdutti haukotuksensa ja minä kysyin hätäisesti:

-Voitko kertoa jostain vanhasta tapauksesta, jonka parissa olet työskennellyt?

-On niin myöhä, Bruce vastusteli.

Katsoin häntä anovasti.

-Vain yksi juttu, ihan nopeasti, pyysin.

Hän nojautui sängynpäätyyn ja mietti hetken.

-Okei, vain yksi juttu, todella nopeasti ja lyhyesti, hän lupasi sitten.

-Mutta ei Jokerista, pyysin.

-Ei Jokerista, Bruce lupasi. –Entä Kissanaisesta?

-Kissanainen, tuhahdin, –se häijyläinen! Koska luulet, että saat hänet parantamaan tapansa?

-Viime kerralla sain sen melkein aikaan, Bruce kertoi. –Oli myöhäinen yö. Partioin talojen katoilla, lähellä Gotham-museota. Olin saanut vihjeen, että joku aikoi varastaa ison Glorian-timantin, joka oli lainassa Metropolisen kansallismuseosta. Keskiyön aikoihin näin hänen hiipivän varjoista, kynnet valmiina sieppaamaan timantin. Hän hyppäsi museon katolle ja liikkui niin nopeasti, että minulla oli vaikeuksia pysyä hänen perässään, mutta saavutin häntä koko ajan.

Hän kertoi, miten oli saanut Kissanaisen luopumaan aikeistaan, ja miten he molemmat olivat liuenneet paikalta ennen poliisien tuloa. Rakastin sitä, miten Bruce kertoi työstään Batmanina, miten hän liikkui ääneti ja nopeasti apuvälineitään käyttäen ja miten hän kykeni ajattelemaan loogisesti, vain sekuntien varoitusajalla. Joskus on vaikea kuvitella hänen tekevän kaikkea, mitä Batman tekee, kun hän on pukeutunut normaalisti, niin kuin nyt istuessaan sänkyni laidalla, pyjamassa. Luulisi, että hänenlaisensa miehen ei tarvitsisi tehdä muuta kuin käydä kokouksissa, hauskoissa juhlissa ja pelata golfia. Mutta joka kerta, kun näen hänet toisessa asussaan melkein unohdan, että hän on sama mies, joka vie minut kouluun, auttaa kotitehtävissä, hallitsee käytöstavat ja kohteliaisuussäännöt. Silloin hän on vain Batman, sankarini.

Bruce jatkoi puhumistaan ja hänen puheensa jäi enemmän ja enemmän taka-alalle, suljin silmäni ja nukahdin hänen rauhoittavaan ääneensä.

Ihmisen Poika

Suuri Suru

Hei, Ystäväni!

Meidän viikonloppu alkoi kovin murheellisesti. Perjantaina töistä tullessani ja alkaessani ruuan laittoon, tuli Neiti Keskimmäinen itkien luokseni, rakas Vili-hamsterinsa kädellään. Se pieni kultamuru hädin tuskin hengitti enää ja pakko oli todeta, että nyt on lähtö lähellä. Koko puolituntisen, minkä Vili vielä jaksoi, se sai viettää omistajansa kämmenellä, jossa se eläessään oli viihtynyt. Katkerasti itkien pikku emäntä tuli kehoittamaan meitä vielä viimeisen kerran silittämään Viliä. Ikiunen alettua Neiti makasi kolmatta tuntia sängyllään, pikku reppanaa silittäen.

Niin kipeää menetys teki, ettei Vili päässyt hautaan vielä perjantaina, vaan omassa häkissään ressu nukkui lauantai-iltaan asti, jolloin saimme puhuttua sen hautaan. Viimeisenä palveluksena Neiti tekikin kauniin haudan lemmikilleen, todella kauniille paikalle, paikalle johon kevään ensi krookukset nousevat. Illan jo alkaessa hämärtää Neiti vielä istui kyynelehtien haudalla polttaen kynttilää, jottei, kuulemma, Viliä paleltaisi.

Kyllä tuntui Äidin Sydämessä raskaalta katsoa lapsensa Syvää Surua. Pahalta tuntui myös ajatella, kuinka kovasti Neitiin sattuu sitten, kun koiramme jättää tämän maailman. Kaksi viikkoa sitten vielä suunnittelimme hakevamme sisareltani ison pussillisen puruja, kun heillä toinenkin kahdesta marsusta lähti Marsujen Taivaaseen. Emme ehtineet. Voimme vain toivottaa Vilille hyvää matkaa Hamstereiden Taivaaseen. Siellä sitä odottaa hurmiolliset juoksupyörät, siellä se saa syödä mielin määrin herkkuruokaansa, auringonkukansiemeniä ja vilistää hamsterineitojen perässä.

Hyvää yötä, Vili-rakas!

Jottei menisi ihan nyyhkytarinaksi tämä päivitys, jatketaan viimeisellä osalla lukua Leluterroria. Vaikka taitaapa eräällä toisellakin vielä itkuksi mennä...

Seuraavaan kertaan, toivottavasti mukavammilla uutisilla

-Hepa-

LELUTERRORIA (osa 3)

Noustessani kylvystä en enää vapissut enkä palellut. Kietouduin Alfredin jättämään pehmeään pyyhkeeseen ja palatessani huoneeseeni, näin sängylläni odottavan pyjaman. Laitoin sen päälleni välittämättä siitä, että kello oli vasta vähän yli kuuden.

Alfred palasi mukanaan pieni ensiapulaukkunsa ja tarjotin, jossa oli päivälliseni. Ensiksi hän paikkasi vatsani haavat, sitten söin vähän, vaikken ollut yhtään nälkäinen. Tiesin, että vain lisäisin ongelmia, jos en koskisikaan ruokaan. Sanottuani, etten saanut yhtään enempää alas, Alfred otti tarjottimen ja poistui huoneestani. 

Minä istuin sänkyni laidalla, enkä tiennyt mitä tehdä. En voinut mennä nukkumaankaan, tunsin itseni hermostuneemmaksi kuin koskaan ennen. Jopa hengittäminen tuntui vaikealta.

Oveen koputettiin ja Bruce astui huoneeseeni.

-Dick… Hän istui myös sänkyni laidalle.

-Olen pahoillani, Bruce, sanoin kiireesti. –Olen pahoillani, että lähdin koulusta kesken päivän, vaikka käskit minua jäämään koulun jälkeen odottamaan, että sinä tai Alfred hakisi minut. Olen pahoillani, että Jokeri sai minut kiikkiin ja jouduit pelastamaan minut. Olen todella, todella pahoillani.

-Dick, Bruce huokaisi. –En ole vihainen siitä, että jouduit kidnapatuksi. Se oli kyllä pelottavaa, todella pelottavaa, mutta olen raivoissani siitä, että lähdit koulusta kesken päivän, vaikka sanoin varta vasten, ettet tekisi sitä. Käskin sinua odottamaan, että pääsisin hakemaan sinut ja sitten sainkin puhelun, että olit häipynyt. Batman lopetti heti Jokerin etsimisen ja lähdin etsimään sen sijaan sinua. Sain kuulla kaupungilla, että Jokeri oli kaapannut sinun tuntomerkkeihisi sopivan pojan. Olin suunniltani puolestasi.

Kurkkuani kuristi kuin olisin nielaissut pallon, joka oli takertunut puoliväliin.

-Kesti yli neljä tuntia löytää Jokeri, Bruce jatkoi. –Toisen tunnin jälkeen olin varma, että olit kuollut. Luulin, että löytäisin silvotun ruumiisi joltain pimeältä kujalta.

-Olen pahoillani… sanoin taas, hieman hätääntyneenä.

-Sinulla ei ole… aavistustakaan… Bruce vaikeni, äänensä särkyen.

Tuijotin häntä kauhuissani. Minun kurkkuani kuristi, mutta Bruce… hän ei itkisi, ei koskaan, luulen.

Hän ei enää sanonut sanaakaan, vaan tarttui minua ranteesta ja veti yli polviensa. Kiedottuaan toisen käsivartensa ympärilleni tiukemmin kuin koskaan, hän löi toisella kädellään lujasti takamustani. Jälleen kerran läimäyksen ääni kaikui huoneessani, jälleen kerran hän näytti minulle, jälleen kerran minä menetin itsehillintäni. En tiedä, siksikö, että olin juossut pois, siksikö, että minut oli siepannut psykopaatti, joka oli lähes kiduttanut minua vai saiko sen aikaan Brucen niin ilmiselvä järkytys, mutta sisuni nousi kaulaan ensimmäisestä läimäyksestä. Jo toinen lyönti sai minut parkumaan kunnolla. En voinut hillitä itseäni, takerruin hänen polveensa ja itkin kuin vauva. Ja tuntui siltä, että hän vain löi kovempaa.

Uudestaan ja uudestaan hän piiskasi ohuella puuvillakankaalla verhottua takamustani. En käsitä, miksi hän aina valitsee tämän tavan rangaista minua. En pidä yhtään siitä, että makaan poikittain hänen sylissään, hänen pitäessä minusta niin tiukasti kiinni, enkä todellakaan pidä siitä, että hän piiskaa minua. Minä pystyn useimmiten nauramaan, jos satutan itseäni tai näyttämään viileältä, jos minua loukataan, mutta selkäsaunaa en voinut työntää taka-alalle. Bruce on niin voimakas, luulen, että Banekin piipittäisi kuin hiiri, jos Batman tekisi hänelle näin.

Se, että sain selkääni toisen kerran kahden päivän aikana, ei tilannetta ainakaan parantanut. Olisinpa kyennyt puhumaan, olisin muistuttanut Brucelle, että olin pian 13, liian vanha hänen rangaista minua kuin pikkulasta. Kuitenkaan en voinut tehdä mitään, paitsi itkeä. Ja parkua. Ja ulista. Ja luvata, että tottelisin tästä lähtien. Ja pyytää häntä lopettamaan, koska takamukseni oli jo kovin hellänä.

Toivottavasti kukaan ei koskaan kerro eteenpäin tarinaani ja kerro saamistani selkäsaunoista, silloin minä häpeäisin silmät päästäni.

Tekisin mitä tahansa saadakseni hänet lopettamaan, mutta tiedän, ettei hän lopeta, ennen kuin kuulee minun katuvan.

-Lu-lupaan olla kiltti, lupaan! Bruce…! Lu-lu-lupaan… Bruuuce! Lupaan totella…

Mutta hän ei lopettanut ja voisin vannoa, että hän löi vielä kovemmin, mikäli se oli mahdollista.

-Sinä et koskaan enää juokse pois sillä tavalla, Bruce viimein sanoi, antaen kätensä levätä välillä. -Jos koskaan, ikinä, enää olet tottelematon ja ajat itsesi vaaraan sen vuoksi, minä lukitsen sinut huoneeseesi ja heitän avaimen pois. Ja tulen joka ilta kuukauden ajan piiskaamaan sinut.

Muulloin olisin todennut, ettei hän voisi tehdä sitä, koska olisi heittänyt avaimen pois, mutta kykenin vain nyökkäämään ja nyyhkimään tukahtuneesti.

-Saat vielä kaksikymmentä lisää, Bruce jatkoi ja minä kauhistuin. –Sen jälkeen menet sänkyyn ja pysyt siellä loppuillan. Huomenna vien sinut kouluun ja sanon opettajillesi, ettet saa poistua rakennuksesta, ennen kuin tulen hakemaan sinut. Olet arestissa toistaiseksi. Oletko ymmärtänyt?

-Ky-kyllä, Bruce, nyökkäsin nopeasti, sillä pelkäsin, että hän piiskaisi kovemmin jos en heti vastaisi.

-Hyvä, hän totesi. –Tästä lähtee. Kaksikymmentä!

Se teki todella kipeää, koska takamukseni oli jo niin arkana.

-Yhdeksäntoista! Kahdeksantoista…

Sain kovimman ja pisimmän selkäsaunan kuin koskaan aikaisemmin. Kun olin kärsinyt viimeisen lyönnin, saatoin tuskin hengittää enää. Olin aivan poikki itkettyäni ilmat pihalle ja hän auttoi minua nousemaan huterille jaloilleni.

-Älä tee sitä enää koskaan, Bruce varoitti vielä.

Pelkäsin niin, että joutuisin suoraan sänkyyn ja hän lähtisi huoneestani sanomatta enää sanaakaan, mutta niin ei käynyt. Hän veti minut syliinsä, hän halasi minua lujasti ja hänen kova polvensa satutti arkaa takamustani, mutta rutistin häntä kovaa takaisin ja nyyhkin hänen rintaansa vasten. Sain voimani hänen voimastaan ja se lohdutti minua enemmän kuin mikään muu. Tiedän myös, etten koskaan voisi joutua vaaraan hänen suojellessaan minua.

Lopulta hän nousi ja minä ryömin sänkyyn, peiton alle. Sänkyni ei ollut koskaan tuntunut näin hyvältä ja minä vajosin syvälle patjaan, vatsalleni. Olin todella väsynyt, mutta en halunnut nukahtaa yksin.

-Odota, Bruce, pyysin, vaikka hän ei ollut liikahtanutkaan. –Älä jätä minua yksin, ole kiltti.

-En ole menossa minnekään, hän lupasi ja nosti tuolin sänkyni viereen.

-Minua pelottaa… kuiskasin tyynyyn.

-On aivan luonnollista, että sinua pelottaa kaiken tänään tapahtuneen jälkeen, Bruce sanoi matalalla, rauhoittavalla äänellä. –Minäkin pelkään joskus, mutta pelolle ei saa antaa valtaa, etkä saa näyttää pelkoasi. En tiedä, mitä koulussa tapahtui sellaista, mikä sai sinut toimimaan siten. Mutta sen tiedän, että sinun on opittava hillitsemään itseäsi. Voitko luvata minulle, että pyrit siihen?

Nyökkäsin ja hän silitti minun kosteita hiuksiani.

-Minun poikani, Bruce sanoi hiljaa.

Aloin melkein itkeä uudestaan. Bruce jäi luokseni, silitti hiuksiani ja lupasi, että olisi aina vierelläni. Suljin silmäni ja olin pian unessa, turvassa, Gothamin tumman ritarin valvoessa, että pysyisinkin turvassa. 

K-18

"Täten julistan kesäkauden avatuksi!"

Näin julisti rakas isäni mökillä eilen, lauantaina 11.4., punaviiniä, ei suinkaan lasissaan, vaan KAHVIMUKISSAAN. No, mökillä ei ole niin nökönuukaa, mistä sitä viiniä juo. Meidän kesäkausi alkaa siitä, kun rantasauna lämpenee ensimmäisen kerran. Ja kyllä, lankoseni pääsi kuin pääsikin uimaan, sillä viimeisetkin jäälautat lähtivät laiturin päästä juuri ennen saunomista. Yksi syy tuolle hassuttelevalle otsikolle on se, että meillähän ei mökillä uimapukuja tai -housuja käytetä...

Toinen syy otsikolle liittyy isäni tapaan puhua mistä tahansa asiasta "selkokielellä". Vai saatteko selkoa, mistä on kyse, jos puheet alkavat näin: "Se mulkku siellä sisällä..." (Hillitöntä naurun räkätystä kuulijakunnassa...) Uusi yritys: "Vastaanottajan perseessä oleva tappi..." (Juu-u, jatka vaan, hyvin menee...) Pääsittekö jyvälle?

Niin kuin lankoni totesi, appiukon jutut on sellaisia, että puolessa välissä unohtaa, mistä oli kyse, mutta jutut on hyviä. Siis kyseessä ei suinkaan ollut se, mikä ensimmäiseksi mieleen tulee, ei suinkaan, vaan SUIHKUN TERMOSTAATIN MEKANISMI. Oli nähkääs niin, että suihkusta emme saaneet juurikaan järvivettä lämpimämpää, sillä termostaatissa oli yllättäen jotain vikaa. Seuraavaa saunakertaa varten termostaatti saadaan toimintakuntoon, toivottavasti. Me muut olemme sen verran viluisia kissoja, ettei ainakaan ennen toukokuun puoltaväliä ole mitään asiaa järveen.

Jos haluaa jostain syystä jatkaa samalla linjalla, löytää Jokerinkin ajatuksista ja puheista monimielisyyttä, mutta toivottavasti lukijakunnassa ei näitä likaisia ajattelijoita ole, kun jatketaan lukua

LELUTERRORIA (Osa 2)

Hän otti kiinni paitani kauluksesta ja alkoi napsia veitsellä irti nappeja. Kun hän oli saanut kaikki napit leikattua irti, hän nosti veitsenkärjellä valkoista t-paitaani ylöspäin ja hänen hengityksensä tuntui paljaalla ihollani.

-Kyllä, hän mutisi. –Tällainen kiva lelu, ei ollenkaan arpia…

Hän kosketti kevyesti vatsaani. Se kutitti vähän ja olin niin hermona ja kosketus oli niin odottamaton, että nauroin ja huusin hysteerisenä.

-Kyllä, kyllä, Jokeri riemuitsi, -niin herkkäkin vielä. Hän tuntee hennonkin kosketuksen.

Hän vaikutti entistä mielipuolisemmalta puhuessaan itsekseen.

-Eikö olisikin hienoa antaa hänen kuolla tuntemasta liikaa. Mutta ei, hitaasti, hitaasti. Sitä hän tarvitsee. Hän haluaa minun olevan hidas…

Hän puhui itsekseen rauhallisella äänellä ja sydämeni tykytys oli tehdä minut hulluksi.

-Mistä aloittaisin? Jokeri tuumaili.

Hän alkoi laskea vasemmanpuoleisia kylkiluitani ja minä kiljuin jokaisen löytämänsä luun kohdalla.

-Niin monta kylkiluuta, Jokeri ravisti päätään. –Sinä et tarvitse niitä kaikkia, et todellakaan. Voit hyvinkin luopua niistä, sanotaan vaikka kahdesta. Sitten voisin alkaa tatuoinnin. Jos sinusta tuntuu, ettet halua enää leikkiä, taputa vain käsiäsi ja me lopetamme.

-Käteni on sidottu erilleen! huusin ja ikävä tunne vatsassani ja sapen maku kurkussani oli saada minut oksentamaan.

-Ne ovat pelisäännöt, Jokeri sanoi. –Minun täytyy noudattaa sääntöjä tai syyllistyisin huijaamiseen. Haluatko että minä huijaan?

-Ei, ei! huusin tuntiessani veitsen viileän terän vatsallani.

Suljin silmäni ja kyyneleet vierivät poskilleni. Hän piti veistä ihollani ja viilsi sillä oikealta vasemmalle, vasemmalta oikealle, ja se sattui, sattui, sattui!

Aloin huutaa, mutta hän vain nauroi mielipuolista nauruaan ja viilsi hitaasti uudelleen.

Bang!

Jokin osui Jokeriin, hän lopetti nauramisen ja kompuroi taaksepäin muutaman askeleen. Minä nostin pääni ja näin tumman hahmon tulleen huoneeseen.

-Batman! Jokeri ulvahti. –Ei, ei, ei, me pelaamme! Et saa tulla mukaan kesken pelin!

-Anteeksi vain, Jokeri, kuulin Brucen sanovan. –Pelisi loppuu tähän!

-Mutta sinä et ymmärrä, Jokeri sanoi hätäisesti. –Aion vaatia lunnaita tästä pojasta, uudesta lelustani. Tämä ipana on Bruce Waynen suojatti ja aion vaatia herra Waynelta kaksi miljoonaa palauttaakseni hänet. Jos annat minun pelata pelin loppuun, saat toisen miljoonan.

-Ei onnistu, Jokeri, sinä palaat Arkhamiin.

-Okei, Batman, voit saada kaikki rahat, mutta ANNA MINUN PELATA.

Jokeri polki jalkaa kuin lapsi, jonka oli lähdettävä kotiin kesken leikin.

Batman otti jotain välinevyöstään ja heitti kohti Jokeria. Musta nuora suhahti ilmassa, pyörähti Jokerin ympäri ja kiskaisi hänet seinää vasten. Nuoran päissä olevat pienet, lepakonmuotoiset piikit pureutuivat syvälle seinään, vangiten Jokerin selkä seinää vasten.

Batman nappasi Jokerilta pudonneen veitsen ja katkaisi sillä köydet jaloistani ja käsistäni. Saatoin nähdä vain hänen suunsa ja leukansa, ja hänen huulensa olivat yhteen puristetut.

-Aikoiko hän kiduttaa sinua, poika? hän kysyi.

-Joo, vastasin hiljaa, nousten varovasti seisomaan. –Laatikoissa olevilla välineillä. Ostos-kärryissä olevissa laatikoissa on lisää tavaraa.

Batman vilkaisi lattialle pudonneita ja laatikoissa olevia esineitä.

-Olet onnekas, kun löysin sinut ajoissa. Uskon, että herra Wayne on hyvin, hyvin huolissaan juuri nyt.

Jokeri yritti vapautua köydestä, muttei onnistunut yrityksessään. Minun jalkani olivat alkaneet vapista ja olin vaipua lattialle.

-Varovasti, Batman sanoi. –Annahan kun autan…

Hän kietoi toisen vahvan käsivartensa ympärilleni, tukien minua, kunnes tunsin jalkojeni taas kantavan. Tunsin hänen vapisevan, en osannut aavistaa, kuinka paljon hän oli pelännyt puolestani.

Katsoin vatsaani. Iholla oli kolme punaista naarmua, joista tihkui muutamia veripisaroita. Tiesin, että kotona Alfred laittaisi naarmuille antiseptistä voidetta ja peittäisi ne isolla laastarilla, kunnes ne paranisivat.

Kuulin sireenien ulvovan ulkopuolella ja se oli kaunein ääni, mitä olin koskaan kuullut.

Batman astui Jokerin luo ja katsoi häneen palavin silmin.

-Älä koskaan enää leiki lasten kanssa! hän sanoi kylmällä äänellä, puristi toisen kätensä nyrkkiin ja suuntasi sen Jokerin leukaperiin. Jokerin takaraivo pamahti seinään ja tämä putosi tajuttomana lattialle.

Kuulin useampia askeleita, ilmeisesti huoneen ulkopuolella olevista portaista. Katsoin Batmaniin huolestuneena. Hän veti vyöltään pienen, metallisen lepakon ja sujautti sen näkyvästi Jokerin taskuun. Näin hän osoitti poliiseille ennen lähtöä, että oli napannut psykopaatin.

-Lähdetään.

Batman potkaisi yhtä seinää. Puunsäleitä lensi ympäriinsä ja kun hän potkaisi uudelleen, seinään puhkesi aukko. Olimme keskenjääneen kerrostalon ties kuinka monennessa kerroksessa, näin Gothamin kaupungin levittäytyvän allamme tummenevassa illassa. Katsoin alas hieman peloissani, mutta Bruce tarttui minuun ja sanoi:

-Pidä tiukasti kiinni!

Laitoin käteni tiukasti hänen kaulaansa, lukiten sormeni, aivan niin kuin olimme usein harjoitelleet kotona Lepakkoluolassa. Mutta nyt oli tosi kyseessä.

Batman astui aukon reunalle ja hyppäsi. Putosin hänen kanssaan, suljin silmäni puristaen entistä lujemmin sormiani toistensa lomaan. Hänen toinen kätensä oli tiukasti kietoutuneena ympärilleni. Olin tehnyt vapaan pudotuksen monta kertaa ennen sirkuksessa, mutten milloinkaan näin korkealta. Sirkuksessa jompikumpi vanhemmistani otti minut kiinni ja harjoituksissa käytimme verkkoa. Nyt alla ei ollut verkkoa, mutta minä luotin Batmaniin. Luotin häneen, luotin Bruceen ja luotin hänen asuunsa.

Maan syöksyessä vastaamme, Batman levitti puvun siivet hidastamaan pudotusta ja laskeuduimme hallitusti jalkakäytävälle. Useita poliisiautoja oli pysäköitynä hieman kauempana, ja näin komissario Gordonin juoksevan meitä kohti, hieman hengästyneenä harmaassa puvussaan, puristaen kädessään radiopuhelinta.

-Batman? hän sanoi kysyvästi.

-Jokeri on sisällä, vaarattomana, Batman rauhoitti hänet.

-Ja mitä herra Grayson teki siellä? Gordon vilkaisi minua.

-Jokeri aikoi vaatia hänestä lunnaita, Batman vastasi tiukalla äänellä,+ –mutta hän aikoi kiduttaa poikaa ensin.

James Gordon kalpeni.

-Onko hän loukkaantunut? Onko kukaan ilmoittanut vielä mitään Bruce Waynelle?

-Herra Grayson ei ole loukkaantunut ja haluaisin itse viedä hänet Waynen luo.

-Totta kai, se käy kyllä, Gordon sanoi. Hänen radiopuhelimensa räsähti.

-Komissario? kuului ääni puhelimesta.

-Niin? Gordon vastasi.

-Saimme hänet.

Gordon sulki linjan selvästi helpottuneena.

-Kiitos taas, Batman! Tiedossa oleva palkkio…

-Antakaa se Gothamin yhteiskoululle, Batman sanoi. Hän nosti kätensä ja pieni tarttumakoukku ampaisi ylös viereisen talon harjalle. Batman tarttui jälleen minuun ja nousimme köyden mukana katolle.

Tulimme alas kapealle kujalle. Sen päästä meitä kohti lähestyi Lepakkoauto, jonka Batman oli kaukokutsunut.

-Sisään, Batman komensi.

Tottelin, istuin penkkiin, hän sulki oven ja varmisti, että turvavyöni, joka ei ollut samanlainen kuin tavallisessa autossa, oli turvallisesti kiinni.

-Bruce…, aloitin epäröiden. Brucen yksisanaisuus ei luvannut hyvää. Taisin olla jälleen pulassa; olin lähtenyt koulusta kesken päivän, lähtenyt, vaikka Bruce oli sanonut, että Jokerin paon vuoksi hän itse tai Alfred tulisi hakemaan minut.

Hän pudisti päätään.

-Batman nyt. Ja me emme keskustele.

Hän poisti Lepakkoauton automaattiohjauksen ja se starttasi renkaat ulvahtaen. Yleensä rakastin ajelua Lepakkoautolla. Se oli niin nopea ja toivoin aina, että joskus voisin ajaa sillä. Kerran Brucen ollessa töissä ja Alfredin ollessa kiireinen, hiivin alas Lepakkoluolaan, menin autoon ja leikin ajavani sillä. Tietenkin Luolassa on kameroita ja Bruce huusi minulle, että yöllä sellainen leikkiminen olisi vaarallista.

Vaikka auto olikin nopea, kotimatka tuntui kestävän ikuisuuden. Kun vihdoin pääsimme sisään Lepakkoluolaan, olin jo turtana vallitsevasta hiljaisuudesta. Batman astui ulos autosta, otti hupun päästään ja tunsin oloni vähän paremmaksi, kun näin kokonaan Brucen kasvot. Hän hieraisi tummia hiuksiaan, jotka olivat kosteat hiestä oltuaan pitkään hupun alla.

-Bruce-herra, löysittekö…? Alfred ryntäsi luolaan. –Dick-herra!

Alfred melkein juoksi luokseni ja näytti siltä, että hän tulisi halaamaan minua, silmät kyynelissä. Mutta hän laittoikin vain kädet hartioilleni, tutkien minua tarkkaan vammojen varalta. Hän huomasi veritahrat t-paidallani.

-Siis ”vain pieni” naarmu? Alfred katsoi Bruceen kysyvästi.

-Joo, Bruce vastasi lyhyesti, huulet yhteen puristettuina.

-Kuulin poliisiradiosta, että Jokeri oli saatu kiinni ja palautettu Arkhamiin, mutta pelkäsin, että se kaikki oli liian myöhäistä.

-Sinä, mene kylpyyn! Bruce komensi minua. –Alfred paikkaa sinut sen jälkeen.

Tottelin, ja hetken päästä istuin kylpyammeessa, yrittäen hillitä vapinaa, joka oli alkanut uudelleen. Olin päässyt turvaan Jokerilta, mutta muistin, miltä tuntui olla sidottuna käsistä ja jaloista, minkälaista kauhua tunsin Jokerin nauraessa mielipuolista nauruaan. Arvelin myös, että Bruce tulisi vielä läksyttämään minua tottelemattomuudestani. 

Tällaista tällä kertaa. Seuraavaan kertaan!

-Hepa-