Suuri Suru

Hei, Ystäväni!

Meidän viikonloppu alkoi kovin murheellisesti. Perjantaina töistä tullessani ja alkaessani ruuan laittoon, tuli Neiti Keskimmäinen itkien luokseni, rakas Vili-hamsterinsa kädellään. Se pieni kultamuru hädin tuskin hengitti enää ja pakko oli todeta, että nyt on lähtö lähellä. Koko puolituntisen, minkä Vili vielä jaksoi, se sai viettää omistajansa kämmenellä, jossa se eläessään oli viihtynyt. Katkerasti itkien pikku emäntä tuli kehoittamaan meitä vielä viimeisen kerran silittämään Viliä. Ikiunen alettua Neiti makasi kolmatta tuntia sängyllään, pikku reppanaa silittäen.

Niin kipeää menetys teki, ettei Vili päässyt hautaan vielä perjantaina, vaan omassa häkissään ressu nukkui lauantai-iltaan asti, jolloin saimme puhuttua sen hautaan. Viimeisenä palveluksena Neiti tekikin kauniin haudan lemmikilleen, todella kauniille paikalle, paikalle johon kevään ensi krookukset nousevat. Illan jo alkaessa hämärtää Neiti vielä istui kyynelehtien haudalla polttaen kynttilää, jottei, kuulemma, Viliä paleltaisi.

Kyllä tuntui Äidin Sydämessä raskaalta katsoa lapsensa Syvää Surua. Pahalta tuntui myös ajatella, kuinka kovasti Neitiin sattuu sitten, kun koiramme jättää tämän maailman. Kaksi viikkoa sitten vielä suunnittelimme hakevamme sisareltani ison pussillisen puruja, kun heillä toinenkin kahdesta marsusta lähti Marsujen Taivaaseen. Emme ehtineet. Voimme vain toivottaa Vilille hyvää matkaa Hamstereiden Taivaaseen. Siellä sitä odottaa hurmiolliset juoksupyörät, siellä se saa syödä mielin määrin herkkuruokaansa, auringonkukansiemeniä ja vilistää hamsterineitojen perässä.

Hyvää yötä, Vili-rakas!

Jottei menisi ihan nyyhkytarinaksi tämä päivitys, jatketaan viimeisellä osalla lukua Leluterroria. Vaikka taitaapa eräällä toisellakin vielä itkuksi mennä...

Seuraavaan kertaan, toivottavasti mukavammilla uutisilla

-Hepa-

LELUTERRORIA (osa 3)

Noustessani kylvystä en enää vapissut enkä palellut. Kietouduin Alfredin jättämään pehmeään pyyhkeeseen ja palatessani huoneeseeni, näin sängylläni odottavan pyjaman. Laitoin sen päälleni välittämättä siitä, että kello oli vasta vähän yli kuuden.

Alfred palasi mukanaan pieni ensiapulaukkunsa ja tarjotin, jossa oli päivälliseni. Ensiksi hän paikkasi vatsani haavat, sitten söin vähän, vaikken ollut yhtään nälkäinen. Tiesin, että vain lisäisin ongelmia, jos en koskisikaan ruokaan. Sanottuani, etten saanut yhtään enempää alas, Alfred otti tarjottimen ja poistui huoneestani. 

Minä istuin sänkyni laidalla, enkä tiennyt mitä tehdä. En voinut mennä nukkumaankaan, tunsin itseni hermostuneemmaksi kuin koskaan ennen. Jopa hengittäminen tuntui vaikealta.

Oveen koputettiin ja Bruce astui huoneeseeni.

-Dick… Hän istui myös sänkyni laidalle.

-Olen pahoillani, Bruce, sanoin kiireesti. –Olen pahoillani, että lähdin koulusta kesken päivän, vaikka käskit minua jäämään koulun jälkeen odottamaan, että sinä tai Alfred hakisi minut. Olen pahoillani, että Jokeri sai minut kiikkiin ja jouduit pelastamaan minut. Olen todella, todella pahoillani.

-Dick, Bruce huokaisi. –En ole vihainen siitä, että jouduit kidnapatuksi. Se oli kyllä pelottavaa, todella pelottavaa, mutta olen raivoissani siitä, että lähdit koulusta kesken päivän, vaikka sanoin varta vasten, ettet tekisi sitä. Käskin sinua odottamaan, että pääsisin hakemaan sinut ja sitten sainkin puhelun, että olit häipynyt. Batman lopetti heti Jokerin etsimisen ja lähdin etsimään sen sijaan sinua. Sain kuulla kaupungilla, että Jokeri oli kaapannut sinun tuntomerkkeihisi sopivan pojan. Olin suunniltani puolestasi.

Kurkkuani kuristi kuin olisin nielaissut pallon, joka oli takertunut puoliväliin.

-Kesti yli neljä tuntia löytää Jokeri, Bruce jatkoi. –Toisen tunnin jälkeen olin varma, että olit kuollut. Luulin, että löytäisin silvotun ruumiisi joltain pimeältä kujalta.

-Olen pahoillani… sanoin taas, hieman hätääntyneenä.

-Sinulla ei ole… aavistustakaan… Bruce vaikeni, äänensä särkyen.

Tuijotin häntä kauhuissani. Minun kurkkuani kuristi, mutta Bruce… hän ei itkisi, ei koskaan, luulen.

Hän ei enää sanonut sanaakaan, vaan tarttui minua ranteesta ja veti yli polviensa. Kiedottuaan toisen käsivartensa ympärilleni tiukemmin kuin koskaan, hän löi toisella kädellään lujasti takamustani. Jälleen kerran läimäyksen ääni kaikui huoneessani, jälleen kerran hän näytti minulle, jälleen kerran minä menetin itsehillintäni. En tiedä, siksikö, että olin juossut pois, siksikö, että minut oli siepannut psykopaatti, joka oli lähes kiduttanut minua vai saiko sen aikaan Brucen niin ilmiselvä järkytys, mutta sisuni nousi kaulaan ensimmäisestä läimäyksestä. Jo toinen lyönti sai minut parkumaan kunnolla. En voinut hillitä itseäni, takerruin hänen polveensa ja itkin kuin vauva. Ja tuntui siltä, että hän vain löi kovempaa.

Uudestaan ja uudestaan hän piiskasi ohuella puuvillakankaalla verhottua takamustani. En käsitä, miksi hän aina valitsee tämän tavan rangaista minua. En pidä yhtään siitä, että makaan poikittain hänen sylissään, hänen pitäessä minusta niin tiukasti kiinni, enkä todellakaan pidä siitä, että hän piiskaa minua. Minä pystyn useimmiten nauramaan, jos satutan itseäni tai näyttämään viileältä, jos minua loukataan, mutta selkäsaunaa en voinut työntää taka-alalle. Bruce on niin voimakas, luulen, että Banekin piipittäisi kuin hiiri, jos Batman tekisi hänelle näin.

Se, että sain selkääni toisen kerran kahden päivän aikana, ei tilannetta ainakaan parantanut. Olisinpa kyennyt puhumaan, olisin muistuttanut Brucelle, että olin pian 13, liian vanha hänen rangaista minua kuin pikkulasta. Kuitenkaan en voinut tehdä mitään, paitsi itkeä. Ja parkua. Ja ulista. Ja luvata, että tottelisin tästä lähtien. Ja pyytää häntä lopettamaan, koska takamukseni oli jo kovin hellänä.

Toivottavasti kukaan ei koskaan kerro eteenpäin tarinaani ja kerro saamistani selkäsaunoista, silloin minä häpeäisin silmät päästäni.

Tekisin mitä tahansa saadakseni hänet lopettamaan, mutta tiedän, ettei hän lopeta, ennen kuin kuulee minun katuvan.

-Lu-lupaan olla kiltti, lupaan! Bruce…! Lu-lu-lupaan… Bruuuce! Lupaan totella…

Mutta hän ei lopettanut ja voisin vannoa, että hän löi vielä kovemmin, mikäli se oli mahdollista.

-Sinä et koskaan enää juokse pois sillä tavalla, Bruce viimein sanoi, antaen kätensä levätä välillä. -Jos koskaan, ikinä, enää olet tottelematon ja ajat itsesi vaaraan sen vuoksi, minä lukitsen sinut huoneeseesi ja heitän avaimen pois. Ja tulen joka ilta kuukauden ajan piiskaamaan sinut.

Muulloin olisin todennut, ettei hän voisi tehdä sitä, koska olisi heittänyt avaimen pois, mutta kykenin vain nyökkäämään ja nyyhkimään tukahtuneesti.

-Saat vielä kaksikymmentä lisää, Bruce jatkoi ja minä kauhistuin. –Sen jälkeen menet sänkyyn ja pysyt siellä loppuillan. Huomenna vien sinut kouluun ja sanon opettajillesi, ettet saa poistua rakennuksesta, ennen kuin tulen hakemaan sinut. Olet arestissa toistaiseksi. Oletko ymmärtänyt?

-Ky-kyllä, Bruce, nyökkäsin nopeasti, sillä pelkäsin, että hän piiskaisi kovemmin jos en heti vastaisi.

-Hyvä, hän totesi. –Tästä lähtee. Kaksikymmentä!

Se teki todella kipeää, koska takamukseni oli jo niin arkana.

-Yhdeksäntoista! Kahdeksantoista…

Sain kovimman ja pisimmän selkäsaunan kuin koskaan aikaisemmin. Kun olin kärsinyt viimeisen lyönnin, saatoin tuskin hengittää enää. Olin aivan poikki itkettyäni ilmat pihalle ja hän auttoi minua nousemaan huterille jaloilleni.

-Älä tee sitä enää koskaan, Bruce varoitti vielä.

Pelkäsin niin, että joutuisin suoraan sänkyyn ja hän lähtisi huoneestani sanomatta enää sanaakaan, mutta niin ei käynyt. Hän veti minut syliinsä, hän halasi minua lujasti ja hänen kova polvensa satutti arkaa takamustani, mutta rutistin häntä kovaa takaisin ja nyyhkin hänen rintaansa vasten. Sain voimani hänen voimastaan ja se lohdutti minua enemmän kuin mikään muu. Tiedän myös, etten koskaan voisi joutua vaaraan hänen suojellessaan minua.

Lopulta hän nousi ja minä ryömin sänkyyn, peiton alle. Sänkyni ei ollut koskaan tuntunut näin hyvältä ja minä vajosin syvälle patjaan, vatsalleni. Olin todella väsynyt, mutta en halunnut nukahtaa yksin.

-Odota, Bruce, pyysin, vaikka hän ei ollut liikahtanutkaan. –Älä jätä minua yksin, ole kiltti.

-En ole menossa minnekään, hän lupasi ja nosti tuolin sänkyni viereen.

-Minua pelottaa… kuiskasin tyynyyn.

-On aivan luonnollista, että sinua pelottaa kaiken tänään tapahtuneen jälkeen, Bruce sanoi matalalla, rauhoittavalla äänellä. –Minäkin pelkään joskus, mutta pelolle ei saa antaa valtaa, etkä saa näyttää pelkoasi. En tiedä, mitä koulussa tapahtui sellaista, mikä sai sinut toimimaan siten. Mutta sen tiedän, että sinun on opittava hillitsemään itseäsi. Voitko luvata minulle, että pyrit siihen?

Nyökkäsin ja hän silitti minun kosteita hiuksiani.

-Minun poikani, Bruce sanoi hiljaa.

Aloin melkein itkeä uudestaan. Bruce jäi luokseni, silitti hiuksiani ja lupasi, että olisi aina vierelläni. Suljin silmäni ja olin pian unessa, turvassa, Gothamin tumman ritarin valvoessa, että pysyisinkin turvassa.