Hauskaa vappua!

Pikainen juhlapostaus, kamut!

Kevään ja alkavan kesän juhlaa vietetään ja kukin juhlii tyylillään! Jotkut on tukka sekaisin kaupungilla hillumassa, mutta meillä nuoriso-osasto tilasi näitä!

Vappunakin saa vappunakin ja ranskalaisii ja (ylihintaista, tuli ikävä Lidliin) tzatzikia. Jälkkäriksi, mitäpä muutakaan kuin munkkeja ja (huoh, kaupan) simaa, (muu kun ei kelpaa). Hilpeyttä aiheutti jälkikasvussa se, että pullollisessa oli hurjat 0,8 % alkoholia. "Äiti, tuunko mä känniin?"

Ja entäs ne maanantain vappuaskartelut! Luulisi, että näissä olisi kyseessä Dickin pilapläjäykset, ollessaan kiukkuinen Brucelle, mutta ei; nämä ovat minun "lainalasteni" ihanaa luovuutta. Kyllä näitä taiteillessa kikatti niin valmistajat kuin ip-tätikin.

Ei mitään "tylsiä" mustia "suippokorvia"...

Varsinkin tuon ihanan, vapputunnelmaisen "Batsyn" innoittamana haluan toivottaa Teille Kaikille OIKEIN HAUSKAA VAPPUA! Klara vappen hela natten, dricka inte krana vatten!

Pitäkää huolta toisistanne!

Ja nyt vappu kuohuvan pariin... 

-Hepa-

P.s. Olin vähän comme si, comme ca jatkanko Dick ja Brucen elämää, mutta päädyin kuitenkin liittämään toisen osan lukua

KOTONA (OSA 2)

Kun aamulla avasin silmäni, aurinko paistoi jo korkealta. Kello sänkyni vierellä olevalla yöpöydällä näytti 9:16. Okei, olin siis todella saanut jäädä nukkumaan, enkä menisi kouluun tänään.

Bruce kurkisti huoneeseeni, yllään puku ja mielestäni joutavanpäiväinen solmio.

-Kaikki ok? hän kysyi ja minä nyökkäsin. –Hyvä, voin siis lähteä töihin. Alfred laittaa sinulle aamupalaa ja sinun pitää muistaa levätä tänään.

-Saanko pelata Playstationilla? kysyin toiveikkaasti.

-Et, olet arestissa, etkö muista?

-Se on siis yhä voimassa? huokaisin ja romahdin takaisin tyynylle.

-Kyllä, eli ei myöskään televisiota tai tietokonetta.

-Mitä minä sitten teen koko päivän? kysyin epätoivoissani.

-Voisit opiskella, Bruce keksi. –Sinulla on välineet sitä varten ja tänään olisi hyvä päivä keskittyä koulutehtäviin.

Minun täytyi näyttää onnettomalta, koska hän jatkoi:

-Jos saat kaikki tehdyksi, voimme huomenna katsoa jonkun elokuvan.

-Vaikka ”300”? ehdotin.

-Jokin lapsilta kielletty? Bruce kysyi tiukasti.

-Kaikki ystäväni koulussa ovat nähneet sen, minä väitin, vaikka se ei tainnut ihan pitää paikkaansa, mutta Brucella ei ollut aikaa kuunnella enempää. Hän käski minua olemaan kunnolla ja lähti töihin.

Äh, olin jumissa kotona koko päivän, eikä ollut edes mitään kivaa tekemistä. Aloin jo suunnitella, kuinka voisin katsoa televisiota ilman, että Alfred huomaisi. En koskaan voisi valehdella hänelle ja olen huomannut, että nämä kaksi liittoutuivat joskus minua vastaan. Jos väittäisin, että Bruce oli luvannut, että saisin pelata tietokoneella, Alfred varmasti soittaisi hänelle ja varmistaisi asian. Ja silloin olisin jälleen pulassa.

-Huomenta, nuori herra, Alfred tuli huoneeseeni tarjottimen kanssa. –Täältä tulee kannullinen teetä, aamiaista alan laittamaan tuota pikaa. Mutta ensin…

Alfred ravisti ensin vasemmassa kädessään jotain ja tuikkasi sitten kuumemittarin suuhuni. En ehtinyt tajuta, mitä tapahtui ja melkein purin mittarin rikki.

-So, so, hän ravisti päätään. –Pidät mittarin kielen alla kaksi minuuttia, haluan oikean lukeman. Ja pysy hiljaa ja paikallasi, mittaan pulssisi.

Pyöritin silmiäni, mutta se ei estänyt Alfredia tarttumasta ranteeseeni ja pitämästä siitä samalla kun hän laski kellostaan sekunteja. Arvatenkin Bruce oli kertonut Alfredille, että minä olin vaikuttanut kuumeiselta. Toivoin, että hän ei olisi kertonut, koska Alfred oli ihan kamala, kun olimme sairaita. Luulen, ainakin useimpien, aikuisten sanovan: ”Oi, pysy kaukana minusta”, ja he menevät kauemmas ja välttävät koskemasta, kun kerrot heille, että olet sairas. Mutta Alfred, hän lukee kaiken kasvoistasi, mittaa kuumeesi, tutkii silmiäsi ja kysyy mihin koskee.

Olen opetellut piilottamaan parhaani mukaan asioita Alfredilta. Kerran kävin kaupassa, ostin 23 Airheads’iä ja söin ne kaikki yhden iltapäivän aikana. Silloin sain vatsani kipeäksi, mutta en sanonut Alfredille mitään. Hän olisi vaatinut tietää, mitä olin syönyt ja sitten hän olisi pakottanut minut ottamaan jotain kamalaa mahalääkettä tai vielä pahempaa, risiini-öljyä, jota olisin joutunut nielemään ison lusikallisen. Joten esitin kaiken olevan hyvin, ja se onnistuikin siihen asti, kunnes Alfred ilmoitti päivällisen jälkeen, että meillä oli jälkiruuaksi suklaapiirakkaa ja jäätelöä. Olin oksentaa pelkästä ajatuksesta syödä lisää makeaa ja sanoin ei kiitos. Alfred ja Bruce katsoivat hämmästyneinä toisiinsa, he olivat molemmat varmoja, että olin tulossa kipeäksi ja passittivat minut aikaisin nukkumaan. Alfred tietenkin löysi seuraavana päivänä kaikki karkkipaperit roskakorista ja nuhteli minua vatsani ja hampaitteni pilaamisesta.

Mutta miten olisin voinut kätkeä huonovointisuuteni Alfredilta tänään, varsinkin kun olin jäänyt koulupäivänä kotiin? En ymmärrä, miksi hän tekee niin suuren numeron pienestä kuumeesta. En todellakaan ollut kuolemassa, mutta en voinut sanoa sitä hänelle, kun minulla oli kuumemittari suussani.

Lopulta hän päästi ranteeni, oli tyytyväinen pulssiini ja sitten hän alkoi napittaa auki pyjamani paitaa. Äh, hän ei sitten koskaan voi kysyä minulta lupaa, vaan alkaa riisua minua kuin vauvaa. Hän kai luulee, etten välitä ja vaikkei luulisikaan, hän ei välittäisi, mistä minä välitän.

Alfred siirsi paitani helman sivuun ja nosti varovasti vatsani haavoja peittävää sidettä. ”Jokerileikistä” aiheutuneet haavat olivat hieman punertavia, mutta selvästi jo paranemassa. Hän puhdisti haavat kirvelevällä aineella, laittoi hieman antiseptistä voidetta ja teippasi uuden siteen. Sitten hän otti kuumemittarin suustani.

-37,6 astetta, Alfred totesi, eikä näyttänyt täysin tyytyväiseltä.

-Jos se olisi yhtään enempää, tekisin varmasti kuolemaa, sanoin ja taisin kuulostaa sarkastisemmalta kuin olin tarkoittanut.

Alfred kohautti kulmakarvojaan.

-Jos kuumetta olisi enemmän, olisin jo käärinyt sinut jäähauteeseen.

Minä nousin istumaan ja lopetin hänelle irvailun. Join kiltisti teen, jota hän oli kaatanut ison mukillisen. Se oli jotain yrttikamaa, vahvaa ja kitkerää, mutta join kaiken, ja sitten hän päästi minut nousemaan vuoteesta ja pukeutumaan.

Mennessäni keittiöön, oli Alfred laittanut aamupalaksi muroja, jugurttia, voileipiä ja appelsiinimehua. Ja uskokaa tai älkää, hän oli kaivanut kätköistään myös yhden ihanan, kirsikanmakuisen Pop Tarts -paketin. Syötyäni alkoi tylsä tehtävä eli päättää, mitä voisin tehdä vapaapäivänä, jolloin en saanut pelata tai katsella televisiota. Alfred halusi, että menisin tekemään koulutehtäviäni keittiöön, jolloin hän voisi tarvittaessa auttaa minua (ja varmistaa, että todella tekisin niitä), mutta minä halusin tehdä niitä kirjastossa. Alfred muistutti, että Brucen työhuone oli tyhjennetty kirjastoon pari päivää sitten sattuneen pommiräjähdyksen jäljiltä. Sovimme, että tekisin tehtäviä omassa huoneessani ja jos tulisi ongelmia, Alfred auttaisi keittiössä.

Tein tehtäviä jonkin aikaa, ainakin puoli tuntia, mutta sitten kyllästyin. Hiivin alakertaan, otin television kaukosäätimen ja avasin telkkarin, laittaen äänen niin pienelle, ettei siitä kuulunut juuri mitään. Olin katsellut mielenkiintoista elokuvaa ehkä noin kymmenen minuuttia, kun Alfred yhtäkkiä seisoi ovella. Hän nappasi kaukosäätimen ja sulki television, katsoen minuun pahaenteisesti, minun luimistellessa katseen alla. Hän kertoisi arvatenkin Brucelle, miten olin yrittänyt rikkoa kotiarestin sääntöjä. Tiedossa olisi varmasti huudot, vähintään.

Loppupäivä oli todella tylsä kello 15.30 asti. Olin laahustellut ympäri kartanoa ja lopulta istahdin aurinkoiselle ikkunasyvennykselle ja tuijotin ikkunasta tylsistyneenä. Olin jo niin kyllästynyt vapaapäivään, että ajattelin jopa hakea jonkun kirjan ja lukea sitä vain kuluttaakseni aikaa, kun kuulin ulko-ovelta koputuksen. Sitten kuulin, miten Alfred avasi oven ja tuli hetken kuluttua sanomaan:

-Nuori herra Richard, sait vieraan.

En osannut arvata, kuka vieras voisi olla, ja ihmettelin kovasti, kun näin eteisessä Barbaran. Tytöllä oli käsissään useita, koulukirjojen näköisiä kirjoja, vaikka hänellä oli reppukin olalla roikkumassa.

-Hei, hän sanoi ja hymyili minulle. –Toin sinulle tämän päivän läksyt.

-Hienoa, mutisin. En halunnut enempää kotitehtäviä, enkä todellakaan halunnut puhua hänelle.

Tunsin, miten minua työnnettiin selästä kohti Barbaraa. Alfred katsoi minuun, rypistäen otsaansa. Hänen muista-hyvät-käytöstavat-nuori-mies –ilmeensä vaati minua olemaan kohtelias tai saisin maksaa myöhemmin.

-Kiitos, sanoin, yrittäen olla kohtelias.

Barbara katsoi olkansa yli pihassa seisovaan poliisiautoon ennen kuin sanoi:

-Isän yksi alokas toi minut tänne. Halusin nähdä miten voit. Isä tulee myöhemmin keskustelemaan herra Waynen kanssa ja hän sanoi, että jos haluaisimme opiskella…, hän alkoi kääntyä lähteäkseen, mutta Alfred sanoi heti:

-Tietenkin voit jäädä tänne, neiti Gordon. Menenkö sanomaan alokkaalle, että vietät iltapäivän täällä?

-Voin tehdä sen itse, Barbara sanoi ja hänen ilmeensä kirkastui, kun hän juoksi portaat alas pihaan poliisiauton luo.

Minä irvistin.

-En halua viettää iltapäivää hänen kanssaan.

-Nyt kuuntelet minua, nuori herra! Alfred sanoi ”ei-vastaväitteitä” –äänellään. –Olet miellyttävä ja kohtelias neiti Gordonille tai minä vedän sinut polvilleni tässä ja nyt.

Minä olin syvästi järkyttynyt, että joutuisin olemaan koko lopun iltapäivän tuon kiusanhengen kanssa, mutta Alfred jatkoi:

-Hän oli erittäin ystävällinen tuodessaan sinulle kotitehtävät, eikä ole mitään syytä, ettet voisi opiskella hänen kanssaan muutamaa tuntia ja antaa minulle hetken rauhaa.

Minulla ei ollut aikaa vastata, sillä Barbara palasi jo ja poliisiauto lähti pihasta.

-Otahan neiti Gordonilta kirjat ja menkää sinun huoneeseen. Tuon kohta pientä välipalaa. Voisinpa tarjota teille hieman viihdykettä, neiti Gordon, mutta pelkäänpä, että Richard-herra on tällä hetkellä rajoitettu kaikesta elektroniikasta.

Olisinpa voinut potkaista häntä sääreen! Miten hän voi nolata minut noin? Mutta Barbara vain kohautti harteitaan.

-Minä en saanut katsoa televisiota viime kuussa, hän kertoi. –Isä sai selville, että jätin yhden koulupäivän väliin ja hengailimme Pamelan kanssa puistossa. Isä oli lentää kattoon raivosta, kun koululta soitettiin hänelle.

-Varmasti, Alfred hymyili hieman ja lähti keittiöön.