Sain kuin sainkin mukavampaa postattavaa kuin viime viikolla. Tänään nimittäin vietettiin myös meidän kotikaupungissa, Tanssinpäivän kunniaksi, Tanssin Juhlaa, tietenkin tanssien! Energisten senioreiden, upeiden itämaisten tanssien osaajien ja musikaalitanssien taitajien lisäksi myös meidän neidit edustivat ryhmineen. Neiti Keskimmäinen "streettasi", ollen ensimmäistä kertaa teatterilavalla tanssijana. Upeasti vetikin! Ja sitten meidän "vanha" tanssikonkarimme ystävineen veti sähäkästi nykytanssia ja jazzia. Harmi vaan, että esityksissä on kaikenlainen kuvaaminen kielletty, muuten olisitte saaneet makupaloja illan esityksistä.
Koulussa pitäisi huomenna alkaa valmistella vappua. Taidetaan tehdä softislevyistä naamareita, mallivaihtoehtoina kissaa, tiikeriä, apinaa ja taitaa minulta löytyä myös yksi "suippokorva"-mallikin. Toivottavasti muistan ottaa valmistuneista naamioista kuvia... Aina ei ehdi tai muista.
Olen tässä viime päivinä... ja mitä sviidua, myönnetään, jo pidemmän aikaa ajatellut "elävöittää" kirjoitelmaani silloin tällöin musiikkikappaleilla, jotka enemmän tai vähemmän mielestäni sopivat tekstin pätkiin. Koska Spotifyn kautta en onnistunut kappaleita linkittämään, laitan sopivia youtubesta. Videot eivät siis, ikävä kyllä, ole itse tekemiäni, mutta hyvää mainosta laatijoilleen. Olisikohan siinä uusi ajanviete tulevaksi kesäksi; opetella tekemään youtube-musiikkivideoita. Hmmmm...
Tämän päivän tekstin päätän ensimmäiseen musiikkipläjäykseen. Kukin voi sitten tahoillaan ajatella, sopiiko biisi pätkään vai ei tai yrittää ajatella (ihmetellä), miten tuon Tyypin (siis minun!) oma ajatusmaailma oikein toimii, vai toimiiko? Mutta... Nauttikaa tai ette, tästä lähtee!
Sen ois sitten MOI!
-Hepa-
KOTONA
Heräsin keskellä yötä, sekaisin
pelosta. Olin nähnyt painajaista, jossa olin edelleen Jokerin vankina, hänen
”leikkiessä leluillaan”. Kuulin korvissani hänen pirullisen naurunsa, ja
ranteitani särki hieman, samoin vatsani haavoja. Myös takamustani kivisti
hieman.
En itkenyt. Pamela sanoo aina, että
olen herkkä kuin vauva ja silmäni alkavat aina kimmeltää kyynelistä kun hän
kertoo minulle, millainen muka olen, hänen pilkatessa minua. Jonain päivänä
tulen niin näyttämään hänelle… Tiedän, etten ole mikään itkupilli.
Vapisin nyt yksin pimeässä. Luulen,
että olin sairastunut vähän, mutta en itke. Poskeni olivat kyllä märät, mutta
olin ilmeisesti hikoillut, koska kyyneleistä EI ollut kyse.
-Bruce? yritin huutaa, mutta en saanut
ääntäni kuuluviin. –Bruce? Alfred?
Ei vastausta. Aloin mennä paniikkiin,
olin ihan varma, että Jokeri oli uudestaan karannut ja tappanut heidät
molemmat. Jokeri oli tullut ja viiltänyt heiltä kurkun auki, olin ainoana
elossa koko talossa, seuraavaksi hän tulisi luokseni ja tekisi saman minulle.
Enää Batman ei tulisi pelastamaan minua, olisin yksin ja täysin sen psykopaatin
armoilla.
Heitin peiton päältäni ja hyppäsin
sängystä. Hiipisin alas Lepakkoluolaan ja hakisin sieltä useita teräväreunaisia
batarangeja.
Pääsin ovelle ja se aukeni samassa.
Olin varma, että ovesta astuisi sisään Jokeri ja olin vähällä purskahtaa
sittenkin itkuun, mutta sitten tunnistin Brucen sinisessä pyjamassaan. Hänen
hiuksensa olivat pörrössä unen jäljiltä ja unisin silmin hän katsoi huolissaan
minuun. Heittäydyin häntä vasten ja rutistin lujasti, sydän pamppaillen.
-Hei, Brucen ääni oli yllättävän
lempeä, -mitäs tämä on? Näitkö painajaista?
Nyökkäsin, en halunnut puhua, mutta
tarrauduin häneen entistä tiukemmin.
-Kello on kolme aamuyöllä, Bruce sanoi
rauhoittavasti. –Olet stressaantunut eilisestä, vähän enemmän unta ja tunnet
olosi paremmaksi.
Hän saatteli minut takaisin sänkyyn,
mutten kyennyt päästämään hänestä irti. Brucen peiteltyä minut, takerruin vielä
hänen pyjamansa paidan helmaan. Yksi asia oli hienoa Brucessa; hän ei koskaan
moittinut minua, kun pelkäsin, eikä hän haukkunut minua vauvaksi, kun sekoilin
tällä tavoin yöllä.
Bruce koetti otsaani.
-Tunnut hieman liian lämpimältä, hän
sanoi, veti peiton leukaani asti ja istui sänkyni laidalle. -Saat olla pois
koulusta huomenna. Voit nukkua niin pitkään kuin haluat ja ottaa rennosti.
Tuijotin kattoon, tunsin oloni
kurjaksi.
-Olen vauva, sanoin, melkein
vaikeroiden.
-Voi sinua, Dickey… Bruce sanoi
hellästi, mutta minä ravistin päätäni.
-Olen minä. Juoksin pois koulusta,
koska tytöt kiusasivat minua, annoin Jokerin napata minut ja hän olisi varmasti
tappanut minut, jos et olisi ehtinyt apuun ja sitten itkin kuin vauva, kun… kun
sinä…
-Richard, Bruce keskeytti, äänensä
viiletessä useamman asteen. –Älä tee tätä itsellesi. Minä rankaisin sinua, sinä
itkit, eikä siitä puhuta enää. En koskaan rankaise sinua kahta kertaa samasta
asiasta.
Pudistin päätäni, en luottanut siihen,
että kykenisin puhumaan.
-En myöskään halua kuulla sinun
pyytävän anteeksi enempää kuin kerran. Käytöksesi oli sellaista, että ansaitsit
moitteet ja rangaistuksen. Sait molemmat, osoitit katuvasi ja se siitä. Jos
heräät keskellä yötä eilisen kaltaisten tapahtumien jälkeen, se on
luonnollista. Et ole aikuinen, saat tuntea pelkoa ja voit itkeäkin silloin kun
siltä tuntuu. En odota sinulta aikuisen arvostelukykyä toiminnassasi. Kun
arvostelukykysi ei riitä, kun toimit vailla ajatusta, vedän sinut pois
vaarasta, ohjaan oikeaan suuntaan. Niin me teemme.
En tiedä, miten hän aina sai tuntemaan
oloni turvalliseksi, yön pimeydessäkin, vaikkei valoja sytytetty. Annoin
hengitykseni tasaantua, kurkkuani kuristi hieman. Minun teki mieleni itkeä
vähän, mutten halunnut olla vauva.
-Voi, Dick… Bruce huokaisi pudistaen
päätään. Hänen ei tarvinnut sanoa mitään enempää, ja tunsin rauhoittuvani.
En kuitenkaan halunnut hänen lähtevän
vielä. Kun muutin kartanoon, näin paljon painajaisia, yleensä vanhempieni
kuolemasta. Bruce tuli aina huoneeseeni rauhoittelemaan minua, mutta jos olin
todella järkyttynyt, hän kantoi minut huoneeseensa ja sain nukkua hänen
valtavassa vuoteessaan. Hän ei tehnyt sitä usein ja lopetti sen kokonaan
ollessani yhdentoista, ja aloin potkia unissani. Toivoin, että hän antaisi
minun nukkua kanssaan loppuyön, mutta olin jo liian vanha hänen
kannettavakseen, enkä koskaan kysyisi sitä, mutta toivoin, että voisin.
Käännyin kyljelleni ja vedin itseni
kippuraan. Takamukseeni koski hieman ja toivoin, että hän huomaisi sen.
Teeskentelin vähän ja sihahdin kivusta.
-Lopeta teeskentely, Bruce sanoikin,
pienen hymyn noustessa suupieliinsä. –Ei se voi olla niin kipeä enää.
Minä irvistin hänelle, mutten sanonut
mitään. Kuulin vanhan kaappikellon raksuttavan salissa, sekunnit kuluivat, yö
kului. Bruce tukahdutti haukotuksensa ja minä kysyin hätäisesti:
-Voitko kertoa jostain vanhasta
tapauksesta, jonka parissa olet työskennellyt?
-On niin myöhä, Bruce vastusteli.
Katsoin häntä anovasti.
-Vain yksi juttu, ihan nopeasti,
pyysin.
Hän nojautui sängynpäätyyn ja mietti
hetken.
-Okei, vain yksi juttu, todella
nopeasti ja lyhyesti, hän lupasi sitten.
-Mutta ei Jokerista, pyysin.
-Ei Jokerista, Bruce lupasi. –Entä
Kissanaisesta?
-Kissanainen, tuhahdin, –se
häijyläinen! Koska luulet, että saat hänet parantamaan tapansa?
-Viime kerralla sain sen melkein
aikaan, Bruce kertoi. –Oli myöhäinen yö. Partioin talojen katoilla, lähellä
Gotham-museota. Olin saanut vihjeen, että joku aikoi varastaa ison Glorian-timantin,
joka oli lainassa Metropolisen kansallismuseosta. Keskiyön aikoihin näin hänen
hiipivän varjoista, kynnet valmiina sieppaamaan timantin. Hän hyppäsi museon
katolle ja liikkui niin nopeasti, että minulla oli vaikeuksia pysyä hänen
perässään, mutta saavutin häntä koko ajan.
Hän kertoi, miten oli saanut
Kissanaisen luopumaan aikeistaan, ja miten he molemmat olivat liuenneet
paikalta ennen poliisien tuloa. Rakastin sitä, miten Bruce kertoi työstään
Batmanina, miten hän liikkui ääneti ja nopeasti apuvälineitään käyttäen ja
miten hän kykeni ajattelemaan loogisesti, vain sekuntien varoitusajalla. Joskus
on vaikea kuvitella hänen tekevän kaikkea, mitä Batman tekee, kun hän on
pukeutunut normaalisti, niin kuin nyt istuessaan sänkyni laidalla, pyjamassa. Luulisi,
että hänenlaisensa miehen ei tarvitsisi tehdä muuta kuin käydä kokouksissa,
hauskoissa juhlissa ja pelata golfia. Mutta joka kerta, kun näen hänet toisessa
asussaan melkein unohdan, että hän on sama mies, joka vie minut kouluun, auttaa
kotitehtävissä, hallitsee käytöstavat ja kohteliaisuussäännöt. Silloin hän on
vain Batman, sankarini.
Bruce jatkoi puhumistaan ja hänen
puheensa jäi enemmän ja enemmän taka-alalle, suljin silmäni ja nukahdin hänen
rauhoittavaan ääneensä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti