Tervehdys!

Todellakin, tervehtyminen on tapahtunut meillä, parin viikon sairastelun jälkeen. Ensin oli Poitsu muutaman päivän 40 asteen kuumeessa ja flunssassa, viime viikolla aloitti Neiti Keskimmäinen sairastelun ja joutui olemaan hiljaa paikallaan, lääkärin määräyksestä, koko viikon. Perjantai olikin jo sitten yhtä tuskaa, Neiti kun on sen verran Levoton Sielu.

Viikolla on suunniteltu ja vähän valmisteltukin pääsiäistä. Tuskin tulen valmistelemaan sen erikoisempaa pääsiäismenuuta, odotamme kutsua äidin, ruuan ammattilaisen, herkkupöytään. Tänään pyörittelin koko kilosta jauhelihaa kreikkalaisia lihapullia tomaattikastikkeella. Uuni vain meinasin tehdä tenän, mutta syynä olikin Eräs Käppäkoura (siis minä), joka aloin kesken paiston räpläämään kelloa kesäaikaan. Onnistuin vain asentamaan ajastuksen 12 tunnin ja 8 minuutin päähän. Jos ukkoseni ei olisi saanut tätä ajastusta nollattua, ei uuni olisi älähtänytkään ennen sitä. Miltähän kuulostaisi uunin älähdys?

Ja tottahan toki tämäkin Hersyvä Munahuuli (facebookin pääsiäisnimeni!) söi muutaman suklaa-munan. Ensi sunnuntaina onkin tiedossa mökillä munanpiilotusta (eikä sitten yhtään ajatella kaksi-mielisesti!) Meidän lasten 20-vuotias serkku muisti muistuttaa siitä; perinteistä ei lipsuta!

Siinä taisikin olla viikon tärkeimmät. Toki tarkastellaan vielä, mitä tapahtuu Dickeylle, joka sai viimeksi tarpeekseen härnäävistä tytöistä ja epäoikeudenmukaisesta opettajasta.

Hyvää Hiljaistaviikkoa toivottaen

-Hepa-

P.s. Puhelin ja tietsikka ei tänään suostu yhteistyöhön, joten jää maukkaat kuvat lihapullista liittämättä. Toisella kertaa sitten.

JÄRKYTYKSIÄ (OSA 3)

Aloin laahustaa kohti Wayne Tower’ia, jossa Wayne Enterprisen’in pääkonttori sijaitsi, tietäen, että voisin odottaa turvassa siellä. Bruce tulisi sinne selvittyään Jokerista tai voisin myöhemmin soittaa sieltä Alfredin hakemaan tai Lucius Fox tai joku muu voisi viedä minut kotiin. Tiesin, että Bruce olisi raivona, kun olin lähtenyt koulusta kesken päivän, mutta hän ymmärtäisi varmasti, kun kertoisin, mitä Pamela oli sanonut.

Käännyin juuri kadunkulmassa, jossa sijaitsi elektroniikkaliike. Sen ikkunassa, kaikissa kahdessatoista erikokoisessa televisioruudussa, näkyi Jokerin kasvot. Ne olivat hirvittävät, ja katsoin vaistomaisesti poispäin niistä. Luonnollinen reaktio, kun ajattelee noita valkoisia, häiriintyneitä, ikivirneessä olevia kasvoja.

-Neljä tuntia on nyt kulunut, uutistoimittajan ääni kuului lasin takaa, -ja Jokeri on edelleen vapaalla jalalla. Uusia uhreja ei ole löydetty, eikä ryöstöjä ole tehty, mutta kaikki Gothamissa odottavat ja rukoilevat, että Batman löytää Jokerin, ennen kuin vakavia rikoksia ehtii tapahtua.

Vilkaisin kadulle. Gotham oli tumma, vähän pelottavakin paikka yksinäisen pojan kulkea. Viimeaikaisten uutisten vuoksi kaikki tuntuivat kiiruhtavan entistä nopeammin, katsellen alas kylmään asfalttiin, kieltäytyen katsomasta muihin.

Tykkään katsella ihmisiä, ihan kuten kaikki teinit, jotka lintsaavat koulusta; miehiä puvuissaan ja naisia hameissaan tai housupuvuissaan. Nämä ihmiset olivat Batmanin suojeluksessa, kuka tahansa heistä voisi tarvita yöllä turvaa, he TARVITSIVAT Batmania. Ja jonain päivänä minä liittyisin hänen partioonsa.

Rauhallisuus alkoi vallita minussa ja käännyin kadun kulmassa, joka veisi Wayne Tower’lle, valmiina odottamaan Brucea siviileissään.

Yhtäkkiä näin edessäni Jokerin kasvot ja tällä kertaa ne eivät olleet televisiossa. Hän seisoi suoraan edessäni, päällään repaleinen, oranssi Arkhamin haalari. Hänen valkoiset kasvot ikuisine virneineen jähmettivät minut niille sijoilleni. Kaikki ympärillä olevat ihmiset huusivat kauhuissaan, hekin olivat tietysti tunnistaneet hänet heti.

Mutta Jokeri ei edes vilkuillut ympärilleen. Hänen silmiinsä syttyi pahaenteinen vahingonilo, ja hän kysyi huvittuneella äänellä, lähes hihittäen:

-Ja mikäs meillä täällä on?

-Ei mitään, vastasin kuiskaten. -…mikään… Kukaan… Olen juuri lähdössä…

-Näin pian? Jokerin hymy tuntui laajentuvan, vaikka voisin vannoa, että se oli mahdotonta. -Minäpä annan jotain, mikä auttaa sinua rentoutumaan.

Hän veti esiin aseen ja suuntasi sen kasvoihini. Melkein pyörryin sykkeeni noustessa huimiin lukemiin.

-Kauniita unia, Jokeri sanoi ja painoi liipaisimesta.

Aseen piipusta tuprahti vihreä spraysumu. Näin Jokerin huvittuneen virneen, ennen kuin polveni pettivät. Kaaduin eteenpäin ja vajosin täydelliseen pimeyteen. 

Anacondaa ja kinkkupiirakkaa!

Oh, my God!

Ja asiaan! Tänään on ollut hommassa touhua, kun huomiseksi odotamme vieraita Iisalmesta asti. On siivottu hiki hatussa ja kauppakierroksen jälkeen sotkettu keittiö uudestaan. Leivoimme vanhimman plikan kanssa suklaapiirakka (melkein mokkapala) ohjeella muffinsseja ja pari kinkkupiirakkaa. Ja mistä tuo otsikon Anaconda sitten tuli? Keittiöapulaiseni luukutti koneelta kaikenlaista, lähinnä euroviisumusaa, kun poitsu tuli ja vaati eetteristä Nicki Minaj'n Anacondan. Tietysti normaaliversion jälkeen piti kuunnella, kerran jos toisenkin, hassun hauska pieruversio. Huh huh, kun olikin hauskaa... Ekalla kerralla muistin jopa nauraa, mutta kun tuo pieruhuumori jaksaa naurattaa vain kerran, sen jälkeen siitä tulee silkkaa tuskaa.

Tällä kertaa ehdin jopa ottaa kuvat aikaan saannoksista, ennen kuin ne tulee syödyksi.

 

Kinkkupiirakka uunista ulos! Kaveriksi tuli toinenkin piirakka, ettei lopu kesken.

 ... ja piirakoiden lopuista raaka-aineista syntyi vielä perinteiset "uunilämppärit". Muistuu ihan oma lapsuus mieleen; lämpimät voileivät ja iltatee.

Melkein mokkapalamuffinseja. Nämä jäi yli tarjottimelta, ei mahtunut kaikki. Kerrankin pintamössöstä tuli sellaista niin kuin piti. Maistuis varmaan Graysonillekin...











Ja Graysonista puheenollen, katsotaanpas mitä poitsulle kuuluu, kun vuorossa on...

JÄRKYTYKSIÄ (OSA 2)

(Sen verran haluan mainita aluksi, että jotain aiheesta tietävät tunnistavat tekstistä parikin tuttua nimeä, mutta tässä tarinassa he ovat hieman (varsinkin toinen) nuorempia, kuin alkuperäisissä Batmaneissa.)

Luulen, että joskus Bruce kiduttaa minua ihan tietoisesti. Kiduttaa voi olla ehkä hieman raju ilmaus, mutta joskus olen näkevinäni hänen katseessaan nautintoa siitä, että minä kärsin. Jos hän kerran haluaa olla minun isäni, hänen pitäisi sääliä minua, eikä keksiä mitä kauheimpia asioita pääni menoksi, kuten nyt tuon hammaslääkärin.

-Hienoa, mutisin.

-Ihan totta, Dick, mikä sinua vaivaa tänään? Bruce kysyi vaihtaessaan kouluun johtavalle kaistalle. –Olet murjottanut koko aamun.

-Olen väsynyt, vastasin liikehtien levottomasti.

-Menit nukkumaan hieman yhdeksän jälkeen eilen, Bruce huomautti.

-Sitten olen liian hereillä! kivahdin.

-Johtuuko tämä eilisestä?

-Ei, mutisin ja puristin reppua rintaani vasten.

-Sinä et voi vihoitella siitä, Bruce väitti.

-Enkö muka? puuskahdin. –Sinä piiskasit minua ja pesit suuni saippualla!

-Koska olit tottelematon ja puhuit törkeyksiä!

-Mitä väliä? Olen melkein 13. Olen liian vanha saamaan selkään. Ketään muuta ei rangaista samalla tavalla kuin minua. En ole enää lapsi.

-Sitten sinun ei pitäisi enää käyttäytyä kuin lapsi, Bruce sanoi.

-Kerron koulussa, että sinä lyöt minua! huusin ja tunsin samassa huonoa omatuntoa, että sanoin niin. Bruce halusi vain huolehtia minusta ja pitää minut turvassa.

Bruce tiukensi otettaan ratista.

-Richard Grayson, hän sanoi äänellä, jossa häivähti ripaus Batmania, -nyt riittää! Jos sanot enää sanaakaan, vien sinut kotiin piiskattavaksi ja saat seistä loppupäivän nurkassa kuin pahainen kakara.

-En voi olla menemättä kouluun.

En uskonut Brucen olevan tosissaan, mutta hänen kanssaan mikään ei ole niin varmaa kuin epävarma.

-Ilmoitan opettajillesi, että olet sairaana. Kerron, että…

Hälytysääni keskeytti hänen uhkauksensa siitä, mitä hän koululle kertoisi. Bruce kohotti vasemman käden hihaa ja vilkaisi monimutkaista rannekelloaan, joka hälytti. Hän sulki hälytyksen painikkeella ennen kuin avasi radion, joka oli aina paikallisella radiokanavalla.

Radiosta kuului monotonisen naisuutistoimittajan ääni.

-Siis, Jokeri on karannut Arkhamin vankimielisairaalasta tunti sitten. Jokeri pakeni käyttäen apunaan toksiinia, jolla hän oli tyrmännyt vartijat. Myrkyn hän oli valmistanut ilmeisesti kätkemistään lääkkeistä ja jonkun hänelle salakuljettamista muista valmistusaineista. Gothamin kansalaisia pyydetään ilmoittamaan heti poliisille, mikäli heillä on havaintoja Jokerista. Jokerin tuntomerkkejä ovat valkoinen iho, vihertävät hiukset ja laajentunut hymy. Hän on erittäin vaarallinen ja luultavasti aseistettu. Älkää yrittäkö lähestyä Jokeria, ottakaa nopeasti etäisyyttä kohdattaessa ja ilmoittakaa välittömästi poliisille näköhavainnoista. Komissaari Gordon on luvannut Jokerin kiinnisaamiseen johtavasta vihjeestä 25 000 $ palkkion. Uutisoimme tilanteesta puolen tunnin välein aina siihen asti, kunnes hänet on vangittu ja palautettu Arkhamiin.

Bruce sulki radion ja aktivoi rannekkeensa.

-Alfred?

-Kuulen, sir, kaiuttimesta kuului Alfredin brittiaksenttinen vastaus. -Otatte yhteyttä ilmeisesti Jokeri-uutisen vuoksi?

-Kyllä. Laita Lepakkoauto valmiiksi, palaan heti kotiin.

-Hyvä on, sir, Alfred vastasi ennen kuin sulki linjan.

-Anna minun tulla mukaan, kinusin.

-Ei, Bruce kielsi. –Olemme jo pitkällä koulutuksessasi, mutta et ole vielä valmis kohtaamaan Jokeria. En halua sinua lähellekään häntä, hän on mielipuoli. Menet kouluun ja Alfred hakee sinut.

-Eikä, alan valittaa, mutta hän hiljensi minut ankaralla katseellaan.

-Tarkoitan sitä todella, Dick. Älä poistu koulun alueelta. Pysy muiden oppilaiden kanssa ja jos jotain tapahtuu, opettajillasi on ohjeet miten toimia. Onko selvä?

-Selvä, mutisin, sillä tiesin että Bruce odotti vastausta.

-Menemme hammaslääkäriin joku toinen päivä, hän sanoi pysäytettyään koulun parkkipaikalle ja noustuani ulos autosta.

Jotain hyvääkin aiheutui Jokerin paosta.

-Ole kunnolla ja pysy koulussa! hän vielä vaati.

-Joo joo, lupasin. Suljin auton oven ja Bruce lähti saman tien reipasta vauhtia takaisin kotia kohti.

Päästyäni luokkahuoneeseen, kaikki puhuivat Jokerin paosta.

-Paha juttu, Barbara Gordon sanoi. Hän istui väärin päin tuolillaan ja jutteli takanaan istuvan Pamela Isleyn kanssa. –Todella paha, ehkä pahin ikinä. Jokeri vain marssi pois Arkhamista. Isä on raivoissaan. Tosi moni vartija tulee saamaan potkut Jokerin karkaamisesta.

-Todella kamalaa, Pamela toisteli ja heitti punaiset hiuksensa toiselle puolelle niskaa. –Ajattele kaikkia niitä aineita, joita hän käytti valmistaessaan myrkkyään. Mieti, mitä se tekee ympäristölle, puille ja kukille.

-Ja kaupunkilaisille, minä sanoin kun valuin omalle paikalleni.

Pamela loi vihamielisen katseensa minuun.

-On ihmisiä, jotka ovat vaurioittaneet tätä maata jo tarpeeksi. Jos he eivät lopeta kemikaalien valuttamista jokiin ja sademetsien hakkauttamista, he ovat yhtä pahoja rikollisia kuin Jokeri.

-Kuka Jokerin muka vapautti? vastustin. –Se hullu karkasi yksin myrkkynsä avulla.

Pamela avasi suunsa alkaakseen ilmeisesti perinteisen valituksensa siitä, miten minäkin 

muka olin vastuussa ilmaston lämpenemisestä, mutta Barbara ehti ensin.

-Voi, Pam, jätä hänet rauhaan! Mitä hän muka tietäisi ympäristöstä? Tai Jokerista? Hän toisti vain sen, minkä oli kuullut radiosta.

-Enpäs, intin. –Ja tiedän paljonkin Jokerista.

-”Tiedän paljonkin Jokerista”, Barbara matki. –Isäni on komissaari, muistatko? Saan ensikädenuutiset omakohtaisesti. Mutta älä huoli, Dickie, olen varma, että saat lukea Brucen sanomalehteä, kun hän on ensin poistanut pahat uutiset siitä.

Tytöt vaihtoivat salaisen, pirullisen hymyn.

-Mikä nyt on noin hauskaa? alennuin kysymään.

-Barb kertoi, että vierailitte kerran Brucen kanssa poliisilaitoksella. Hän kertoi, että olisit halunnut nähdä Vaarallisimmat Etsintäkuulutetut –seinän, mutta Bruce ei antanut sinun nähdä sitä. Ja kun kävelitte rikostutkintakeskuksen läpi, hän peitti silmäsi, ettet nähnyt myöskään rikospaikkakuvia.

Poskeni hehkuivat raivosta ja minä huusin:

-Se oli kolme vuotta sitten! Olin kymmenvuotias!

Tytöt katsoivat toisiinsa ja hymyilivät jälleen.

-Taidat silti edelleen nukkua yövalo päällä, Pamela kiusoitteli. –Ja Alfred tarkistaa, ettei sänkysi alla ole mörköjä.

Halusin sanoa jotain takaisin, jotain aikuismaista näyttääkseni heille, etten ollut mikään tyhmä lapsi, mutta kuten yleensä, en löytänyt sopivia sanoja. Istuin paikallani hermostuneena, kasvot punoittaen, yrittäen keksiä jotain sopivaa, mitä tahansa sanottavaa noille kahdelle typerälle, punapäiselle tytölle.

-Turvat kiinni, sanoin lopulta.

-Nyt, nyt, herra Grayson, herra Norton tuli päätään puistellen luokkaan. –Tuo ei ole oikea tapa puhua nuorille naisille. Olisikohan syytä pyytää anteeksi?

Herra Norton on hyvin vanhanaikainen, vaikka en usko, että hän on paljonkaan Brucea vanhempi. Hänen vanha tweedtakkinsa ja aina murjottavat kasvonsa vanhentavat häntä entisestään. Koulumme on muuten moderni, tietokoneet ovat ajan tasalla ja muut jutut, mutta herra Norton haluaa kutsua meitä meidän sukunimillä ja vaatii poikia olemaan tytöille kilttejä.

-He aloittivat, väitin.

-Grayson! herra Norton ärähti.

Koko luokka oli tullut jo sisään ja näin 22 silmäparia tuijottamassa minuun.

-Anteeksi, minä mutisin tytöille todellakin tarkoittamatta mitä sanoin.

-Koska herra Grayson halusi aloittaa aamupäivän näin ikävällä tavalla, herra Norton aloitti, -me voimmekin jatkaa hänen aloittamallaan tavalla ja pidämme kirjallisen läksykuulustelun determinanteista ja määritteistä. Ottakaa esille konseptipaperit, kynät ja kumit.

Seuraavien minuuttien ajan luokassa vallitsi hiljaisuus, kuului vain paperien kahinaa vastatessamme opettajan laatimiin tehtäviin ja useat silmäparit mulkaisivat pahasti minua. En ymmärrä, miksi kaiken piti aina olla minun vikani, enkä todellakaan ymmärrä, miksi minä olen ainoa oppilas, jota herra Norton syyttää ollessaan pahalla tuulella. Enkä ymmärrä, miksi minun pitäisi ymmärtää mitään determinanteista. Kerran olen partioimassa Batmanin kanssa, eikä rikolliset vaadi minulta: Selitä tämän ja tuon ero, tai tuhoan Gothamin. No, ellei kyseessä sitten ole Arvuuttaja, mutta epäilen sitä sittenkin.

Sain läksykuulustelun valmiiksi ja käänsin paperin väärinpäin. Istuin ja tuijotin suoraan eteenpäin yrittäen vaikuttaa viattomalta. Tämä tuntui niiltä päiviltä, jolloin kaikki syyttivät minua jostakin, mutta kuka sääli minua?

Koulupäivä ei siitä parantunut, paheni vain mikäli mahdollista. Tajusin liian myöhään, että meillä oli koe luonnontieteen tunnilla, enkä ollut lukenut niihin, en muistanut valtioiden pääkaupunkeja yhteiskunnantunnilla, ja kun jouduin ratkaisemaan taululle yhtälöä toisella matematiikan tunnilla, pääni löi aivan tyhjää.Tuijotin tehtävää pitkän aikaa: 8x-24=38-12-2x. Vihaan matematiikkaa!

-Yritähän nyt, Dick, ms Wells kannusti ja hymyili minulle pöytänsä takaa. –Muistele, mitä puhuimme viime tunnilla. Yritä ratkaista x:n arvo.

Ms Wells oli nuori, mukava ja kaunis opettaja ja luulen, että aika moni luokkamme pojista oli ihastunut häneen.

Aloitin ja puristin liitua niin tiukasti, että se melkein murtui palasiksi. Aloin liikuttaa numeroita yhtäläisyysmerkin puolelta toiselle ja kuulin hihitystä takaani.

Kun käännyin katsomaan, näin Pamelan kikattavan käsiensä suojassa. Ajattelin, että menisin ja läimäyttäisin tuota kikattelevaa likkaa, mutta en halunnut kuvitella, mitä Bruce silloin tekisi, saatuaan sen tietoonsa. Päädyin vain antamaan hänelle tappavan mulkaisun ja yritin ratkaista tehtävää.

Lopulta Ms Wells armahti minut ja päästi minut takaisin paikalleni.

-Hah! kuulin Pamelan kuiskaavan äänekkäästi. –Luuletko, että herra Wayne saisi joskus ostettua aivot tuolle?

Käännyin katsomaan Barbaraa toivoen, että hän olisi puolellani. Vihaan ajatusta, että tyttö taistelisi puolestani, mutta luulen, ettei Barbara ole samanlainen kuin muut tytöt. Tarkoitan… joo, hän on tyttö, mutta hän on kova, viileä ja joskus ystävällinenkin minulle (ehkä ainoana maailmassa). Nytkin hän kuulosti enemmän huolestuneelta kuin ilkeältä vastatessaan:

-Joo, varmasti. Ehkä herra Wayne voisi hankkia hänellä Wizardin aivot.

Mielestäni elokuva oli typerä, mutta ilmeisesti melkein kaikki olivat nähneet sen, koska monet nauroivat.

-Nyt riittää! ms Wells tiuskaisi. –Dickillä oli vain hieman ongelmia laskussa eikä hän muistanut vähentää 2x:ä toiselta puolelta. Entä jos sinä, Matthew, yrittäisit seuraavaksi?

Ms Wellsin ystävällisyyskään ei saanut minua paremmalle tuulelle ja kun menimme lounaalle, lysähdin tuoliini ja mulkoilin epävarmana ympäri salia, valmiina tappelemaan kenen kanssa tahansa.

-Mikä sinuun meni? Barbara kysyi istuessaan pöytään minua vastapäätä.

-Ei mikään, tiuskaisin vihaisena siitä, että hän aikoi istua pöytääni, koska, voi ei, tuolta tuli hänen varjonsa, Pamela.

-Täytyykö meidän istua tuon pöytään? Pamela kysyi ja pudotti pamauttaen tarjottimensa mielenosoituksellisesti pöytään. –On tarpeeksi paha, että hän istuu lähellämme luokassa.

-Häivy, vastasin hänelle lyhyesti.

-Koeta pakottaa! tyttö huudahti. –Vain koska asut Gothamin rikkaimman miehen luona, ei tarkoita, että sinä omistaisit koko koulun!

-En ole koskaan väittänytkään niin!

-Et, mutta olet kuin omistaisit. Tulet kouluun jatkuvasti uusissa merkkikuteissa, kallis reppusi täynnä kallista elektroniikkaa…

-Sitä kutsutaan Ipadiksi, irvailin. –Ei sinunkaan vanhemmillasi kovin huonosti mene.

En tiennyt kovinkaan paljoa Pamelan vanhemmista, mutta tiedän, että he ovat melko varakkaita. He omistavat Gothamin ja lähiseudun suurimmat kasvihuoneviljelmät. Kukaan ei kai koskaan ollut sanonut hänelle noin, osuin kaiketi arkaan paikkaan, koska hänen vihreät silmänsä välähtivät uhkaavasti.

-Joo, no, mutta minä en tuo sitä esille yhtä räikeästi kuin sinä. –Etkä sinä ole kiinnostunut koulusta tai luonnosta…

-Hittoon luonto! huudahdin. Eikö Pamela voinut koskaan puhua muusta kuin luonnosta?

-Tuota juuri tarkoitin! Pamela huusi. –Sinä olet niiden kaikkien härkäpäisten kapitalistien puolella, jotka haluavat tuhota maapallon! Mutta voiko muuta odottaakaan, kun näkee miten sinä elät herra Waynen rahoilla, Waynen, joka omistaa Gothamin suurimman ja ympäristölle vaarallisimman yrityksen.

-Älä sotke Brucea tähän! minä vastasin. –Olet vain vihainen, koska omat vanhempasi eivät välitä sinusta yhtä paljon, eivätkä välitä mitä sinä teet tai…

-Herra Grayson! herra Nortonin karjaisu kaikui koko ruokasalissa. Näin hänen lähestyvän pöytäämme, minua kohti, kasvoillaan paheksuvin ilmeensä. Näin myös loukkaantumisen Pamelan kasvoilla ja Barbaran pöyristyneen ilmeen ja tiesin, että olin saamassa itseni vain entistä pahempiin vaikeuksiin.

Jokin napsahti minussa. Huitaisin tarjottimeni lattialle, hyppäsin ylös tuolilta ja ryntäsin ovelle. Herra Norton käski minua pysähtymään, mutta en välittänyt hänestä vaan juoksin ulos ovesta. Juoksin pihan poikki ja pois koulun alueelta. En pysähtynyt, kuulin kenkieni takovan asfalttia ja lopulta löysin itseni Gothamin keskustasta.

Joka puolella ympärilläni kulki kiireisiä ihmisiä, he kiirehtivät määränpäähänsä kovassa tuulessa, jonka vasta nyt huomasin käyvän. Aloin palella ja toivoin, että minulla olisi takki, vaikka tyhmä, sininen takkini, suojana tuulelta, mutta olin jättänyt sen kotiluokan käytä-välle. 

Suloista sunnuntaita!

Sitä juuri ja upea päivä onkin! Aurinko paistaa keväisesti ja linnut laulelee puolisoa itselleen. Ainoana negatiivisena asiana on, että tuo auringonmollukka näyttää karun totuuden likaisista ikkunoista ja pölykoirista nurkissa. Tarttis vissiin tehrä jottain...

Mutta hyvänä tekosyynä istahdan (ainakin hetkeksi) tähän lämpöiselle tietokoneelle. On niin mukavan rauhallistakin; isäntä tuossa viereisessä huoneessa kasaa pois remontissa tarvittuja työkaluja (ei sillä, että remontti valmis olisi, se on ikuinen), poika on kavereiden kanssa ulkona (todellakin! Ulkona, ei pelikoneella!), nuorempi tytär lymyää huoneessaan, ansaitusti, valmisti meille kotitalouden kotiläksynään herkullisen nakkikeiton. Niin kuin tyypillistä tuon ikäisillä, känny on käteen kasvanut kiinni ja kavereiden kanssa sitä vaan watsuppaillaan (tai tiedä hänestä, miten tuo oikein kirjoitetaan. So what!). Ei meidän aikana vaan; tavallisen pöytäpuhelimen numerolevyä vaan pyöriteltiin ja toivottiin, että oikea ihminen vastaa. Mutta ajat muuttuu, Esko... ei kun Hepaseni, ajat muuttuu.

Ja vanhempi tytär on yllätys, yllätys, tanssitunneilla! Siinä hommassa tahti kiihtyy näin keväisin kuudenteenkin tanssipäivään viikossa. Pitää harjoitella tanssikoulun kevätesityksiin, omien ryhmäläisten itsetekemiä koreografeja, Tanssin juhlaan ja vielä ainakin yhteisprokkikseen musiikkiopiston, teatteri-ilmaisukoulun ja käsityökoulun kanssa. Tänä vuonna tanssitytöt muuttuvat Umppa-Lumpiksi näytelmässä Jali ja suklaatehdas. Mielenkiinnolla odotan...

Ettei menisi liian imeläksi ja aurinkoiseksi, aloitan suomennoksesta seuraavaa lukua. Jos vastassa on "mistään mitään ymmärtävä" Bruce ja myöhemmin opettaja, härnäävät tytöt ja vielä jossain vaiheessa Jokerikin, ei päivä voi järin aurinkoinen ollakaan.

Seuraavaan kertaan!

-Hepa-

P.S. Tässä osassa puhutaan ensimmäisen kerran Pop Tartseista, noista amerikkalaisista aamu- ja välipalakekseistä. En tiedä moniko teistä tietää minkälaisia ne ovat. En tiennyt minäkään, mutta olihan se selvitettävä, mistä kirjoittaa ja kun tutkin myös, mahtaisiko niitä saada mistään, löysin ainoaksi jälleenmyyjäksi Verkkokauppa.comin. Ja hyviähän ne ovat, aika makeita, en kykenisi niitä kyllä syömään niitä neljää, jotka Dick haluaisi syödä. Tässä vielä kuvainformaatiota! :)

Tässä kyseessä suklainen Pop Tarts. Maistuu sekä sellaisenaan, että pikkuisen mikrossa lämmitettynä. Amerikkalaiset lämmittävät näitä myös leivän-paahtimessa, mutta sinne en arvannut keksejä laittaa. Verkkokaupasta en ole löytänyt kuin 3-4 makua, mutta ilmeisesti niitä kuitenkin on melkoinen repertuaari. 

JÄRKYTYKSIÄ (OSA 1)

Viikko alkoi huonontua jo seuraavana aamuna. Heräsin ajoissa, mutta en todellakaan voi kutsua itseäni aamuihmiseksi. Minulla ottaa aikaa herätä kunnolla, oikeastaan vasta ilta-päivällä olen parhaimmillani. Voisi luulla, että Bruce arvostaa sitä, että olen iltaihminen, koska Batmanin kanssa työskentelin iltaisin ja joskus öisinkin. Luulen kuitenkin, että Brucen mielestä minun pitäisi olla valppaana koko ajan.

Joten, kun seuraavana aamuna raahauduin keittiöön, vain hieman myöhässä aamiaiselta, korkeintaan pari minuuttia, hän alkoi heti moittia.

-Dick, miksi olet aina niin hidas aamuisin? Tiedät, että syömme arkiaamuisin seitsemältä, että ehdit kouluun kahdeksaksi.

Aamukahvi ei paljoa poista Brucen aamuäreyttä, tosin Bruce voi olla myös keskipäivä-äreä, iltapäivä-äreä, iltaäreä ja yöäreä, riippumatta siitä, kuinka monta kuppia kahvia hän juo.

-Miksi? mutisin unisesti.

-Jotta ehdit syömään terveellisen aamiaisen.

-Miksi? kysyin uudelleen. –Muut ikäiseni saavat syödä autossa Pop Tartseja. Miksi minun täytyy tulla alas niin aikaisin?

Alfred laittoi lautaselleni paistettuja munia, pekonia, paahtoleipää ja hedelmiä, ja kaatoi ison lasillisen maitoa.

-Pistä vauhtia syömiseen! Bruce vaati. –Ajan sinut kouluun tänään, enkä halua olla myöhässä tapaamisestani.

-Sinä olet pomo, sanoin ja tökin haarukalla munia. –Ei ole väliä oletko myöhässä tapaamisesta tai menetkö kokoukseen ollenkaan.

Bruce veti syvään henkeä, mikä yleensä tarkoitti, että seuraavaksi alkaisi pitkä saarna velvollisuuksista ja muusta ikävästä.

-Siellä ei ole paljon liikennettä tänään, Alfred sanoi nopeasti ja katsoin häneen kiitollisena. –Ehditte ajoissa kaupunkiin. Minä haen Dick-herran koulutavarat ja olette valmiita lähtemään tuossa tuokiossa.

-Ei, Alfred, hänen pitää oppia huolehtimaan omista tavaroistaan, Bruce sanoi. –Hän opettelee sijaamaan sänkynsä ja katsoo valmiiksi oikeat koulukirjat, ennen kuin tulee alas aamuisin.

En ollut tehnyt mitään noista, mutta ennen kuin ehdin sanoa sitä, Alfred suuntasi jo kohti portaita.

-Ei ongelmaa siinä, sir, mutta jos tämän kerran… kun olette jo myöhässä.

Bruce kääntyi minuun päin ja oli aikeissa sanoa jotain, mutta minä sulloin ruokaa suuhuni. Bruce osoitti minua sormellaan, tarkoituksenaan kai, että tulisin vielä hankkiutumaan vaikeuksiin. Ja sitten hän joi lisää kahvia.

Yleensä minä pidän Alfredin ruuasta, jos ei oteta lukuun simpukoita, maksaa, parsakaalia, okraa ja outoja kastikkeita. Bruce voi olla Batman, mutta luulen, että Alfred voi olla ihan mitä vain haluaa. Alfred osaa kokata, puhdistaa ja siivota, mutta hän voi myös käyttää tietokoneita ja muitakin koneita alakerrassa, Lepakkoluolassa, ja hän voi ottaa kiinni pahiksia ja hän osaa lääkitä, jos Bruce loukkaa itseään. Luulen, että Alfred on kerran huolehtinut Brucesta, kun Bane rikkoi hänen luitaan, mutta Bruce ei puhu siitä. Mainitsin siitä kerran Alfredille, mutta hän sai myös silmiinsä todella pelottavan katseen ja hän sanoi vain, että oli saanut Brucen luut paikoilleen ja loppu hyvin, kaikki hyvin, eikä meidän ollut syytä puhua siitä. Ihmettelen, mitä silloin todella tapahtui.

Mutta takaisin aamiaiseen. Joo, Alfred tekee hyvän aamiaisen, mutta sinä aamuna halusin kuollakseni Pop Tartsia. Oikeastaan halusin niitä NELJÄ, sellaisia kirsikanmakuisia. Bruce sanoo, että niissä on aivan liikaa sokeria, niin paljon, että voisin yhtä hyvin syödä keksejä aamiaiseksi. En panisi pahakseni niitäkään, mutta Bruce oli sitä mieltä, että söin jo nykyisellään liikaa sokeria.

-Ei niissä ole niin paljon sokeria, minä tokaisin, kuin olisin ajatellut äskeistä ääneen.

-Missä? Bruce laski lukemaansa sanomalehteä katsoakseen minuun. –Hedelmissä?

-Ei, muussa ruuassa, sanoin vältellen. –Ei sokeri minua haittaa.

-Muut ovat kyllä eri mieltä, Bruce tokaisi. –Ai, mutta se muistuttaa minua yhdestä asiasta. Sinun vuosittainen hammaslääkärikäyntisi lähestyy.

Jähmetyin haarukan ollessa puolitiessä suuhuni. Olen nähnyt muutamia kauhuelokuvia. Olen nähnyt sellaisia myöhään yöllä, kun olen livahtanut hiljaisessa talossa olohuoneeseen ja kerran iltapäivällä koulun jälkeen, kunnes Alfred yllätti minut ja sammutti television. Mutta kaikki ne kauheat asiat, joita elokuvissa tapahtui, kuten esimerkiksi käsien ja jalkojen silpoutuminen, veren paljous, silmien poisto koukuilla, eivät olleet mitään tosielämän hammaslääkärikäyntiin verrattuna. Ottaisin ennemmin annoksen Jokerin toksiinia, kuin istuisin hammaslääkärin tuoliin.

-Milloin? Yritin olla ulisematta.

Bruce katsoi minuun ja hän oli selkeästi jo ajatellut mitä vastaisi:

-Miksi emme hoitaisi sitä saman tien pois alta? Haluatko nähdä, saanko varattua ajan heti tänään?

-Sinulle myös? Nostin kulmakarvojani kysyvästi.

-Joo, miksipä ei, Bruce nyökkäsi. –Haluatko varmistaa, että olen ajan tasalla, minäkin?

Hän hymyili minulle, ja kiinnitin huomiota hänen suoriin, valkoisiin hampaisiinsa.

-Epäilen, että sinä saatat tarvita raudat. Hampaasi voisivat olla suoremmat.

Miksei Bruce vain lyö minua kasvoihin ja laitata sitten hampaitani kuntoon? Miksi hän haluaa kiduttaa minua pitkään ja hitaasti? Tietenkin meneminen hammaslääkäriin hänen kanssaan oli helpompaa kuin mennä sinne yksin. Ehkä minä kestäisin sen, kun ensin näkisin hänet istumassa hammaslääkärin tuolissa, suu täynnä metallisia välineitä, yrittäen vastata, kun lääkäri kysyisi jotain.

-Soitan toimistosta ja katson voimmeko saada ajan jo iltapäiväksi, heti koulun jälkeen, Bruce sanoi. –Muistaakseni tohtori Klotz sanoi viimeksi, että takahampaassasi on alkava reikä.

Pelottava hammaslääkärikäynti oli muuttumassa kauheaksi painajaiseksi. Hampaan-paikkaus oli kuin ampuminen suuhun. Miksi Bruce puhui minulle tästä jo heti aamulla? Ajattelisin sitä koko päivän koulussa.

Alfred palasi keittiöön, mukanaan musta reppuni. –Asiat hoidettu. Repussa on kirjasi, sekä viesti siitä, miksi sinulla ei ole eilisiä kotitehtäviä. Pakkasin myös lounaasi ja takkisi roikkuu ovennupissa.

-En tarvitse takkia, vastustelin. –Siellä ei ole vielä kylmä.

-Nyt on lokakuu, Bruce sanoi jyrkästi. –Sinä puet takin.

-Ei kellään muullakaan ole takkia vielä.

-Ulkona ei ole 10 astetta lämmintä. Sinä puet takin.

-En tykkää sinisestä takistani, valitin. –Se on tyhmä.

-Takki ei voi olla tyhmä, Bruce vastasi. –Ja ostimme sen vasta kuukausi sitten.

-En tykkää siitä, ja sanoin sen jo silloin, mutta sinä et kuuntele minua! kivahdin.

Bruce viskasi sanomalehden pöydälle.

-Mistä sinä et pidä siinä?

-Se on sininen ja kamala ja tyhmä. Näytän ihan pikkupojalta se päälläni, siinä on ylhäältä alas napit eikä vetoketjua. SE ON TYHMÄ!

Bruce katsoi Alfrediin kuin saadakseen tältä apua, mutta Alfred oli alkanut siivota aamiaisen jälkiä ja teeskenteli kuin ei kuulisi mitään, ei olisi paikalla ollenkaan.

-Se on asiallinen koulutakki ja sinä laitat sen! Bruce sanoi äänellä, johon ei pitänyt olla vastaan väittämistä.

-En laita sitä välitunnille! tiuskaisin.

-Oi voi, katsokaa kelloa! Alfred huomautti ennen kuin Bruce ehti alkaa huutamaan. –Enkö minä voisi viedä Dickin kouluun?

-Unohda koko juttu, Bruce ärähti. –Minä vien hänet sinisessä takissaan ja me lähdemme nyt!

Ei siinä muukaan auttanut.

Ajomatka Gothamin keskustaan oli hiljainen. Bruce ajoi ääneti, naputteli välillä rattia ja hänen hengityksensä kuulosti siltä, että hän alkaisi koska tahansa rähjätä. Minäkin istuin hiljaa tyhmässä, sinisessä takissani puristaen reppuani rintaani vasten ja mietin, mitä tapahtuisi, jos heittäisin takin roskasäiliöön.

En tiedä mikä aamussa tarkalleen oli saanut minut pahalle tuulelle. Olin ärtynyt, vähän poissa tolaltani ja tunsin itseni huonoksi. Tiesin, että jos valittaisin mistä tahansa koulussa, saisin kavereiltani vain epäuskoisia katseita. He eivät koskaan sano mitään, mutta heidän ilmeensä kertovat, etteivät  he ymmärrä, miksi Gothamin rikkaimman miehen holhokki valittaisi mistään. Haluaisin kerrankin huutaa heille päin naamaa: En minä ole rikas, Bruce on! tai Raha ei ratkaise kaikkea!  Ehkä heidän kohdallaan, jotka asuivat perheineen asuntovaunussa tai joiden vanhemmat olivat huonopalkkaisissa töissä, raha ratkaisisi paljonkin ongelmia. Minusta tuntuu, ettei minun kannata valittaa, muutoin saan vaan noita: Oi, katsokaa, rikas poika valittaa –ilmeitä.

-Suunnitelma hammaslääkäriin menemisestä tänään on edelleen voimassa, Bruce sanoi pitkän hiljaisuuden jälkeen.

Kevätväsymystä!

Haukotus, ystävät!

Tuo merkillinen valopallo, joka meitä tänään on ilostuttanut, on melkoinen piristysruiske ainakin itselleni, mutta niin tuntui olevan myös "lainalapsilleni". Maanantait tahtovat muutenkin olla aikamoista hulabaloota viikonlopun jäljiltä; perjantaisin sitten ollaankin kaikki hieman kuin unissakävelijöitä.
Väsyttää niin, ettei jaksa tehdä muuta kuin istahtaa koneelle ja päivitellä. Onneksi isäntä ilmoittautui vapaaehtoiseksi "taksikuskiksi" viemään tyttäriä harrastuksiin, tanssimaan ja teatterikouluun. Vanhempi, Piazzin onnellinen omistaja, läpäisi mopokortin teoriakokeen kerta yrittämällä ja viikonloppuna opetteli jo vähän laitteenhallintaa.
Saatanpa tässä samalla loppuun myös Illallinen Selinan seurassa -luvun. Pienen kangertelun jälkeen, viikonloppuna sain taas kynän mukavasti rallattamaan. Jonain päivänä saan laittaa viimeisen pisteen tarinalle. Kuinkahan tyhjä olo mahtaakaan sen jälkeen olla? Mene ja tiedä...

Seuraavaan kertaan!

-Hepa-



ILLALLINEN SELINAN SEURASSA (OSA 4)

-Myönnän, ettei hän ollut järin ystävällinen sinua kohtaan, mutta en halua sinun suututtavan vieraitani.

-Vanhempani eivät olleet tyhmiä! huusin. –He olivat älykkäitä ja opettivat minulle paljon asioita. Minä en voinut mennä kouluun, koska emme olleet kauaa samassa paikassa, mutta äiti opetti minua kotona ja opin nopeasti.

-Ei kukaan epäile vanhempiasi, Bruce vakuutti, -mutta en voi antaa sinun puhua vieraille tuolla tavoin ja menettää niin herkästi malttiasi. Se ei ole kohteliasta, vaikka et pitäisikään vieraasta. Minäkään en tekisi niin sinun vieraallesi, vai tekisinkö?

-S-sinä et pidä Tom Fowler’sta.

Tom oli yksi luokkalaiseni. -Olet sanonut, etten saa kutsua häntä tänne. Ääneni ei ollut kovin vakaa.

-Koska hänellä on siniset hiukset, useita lävistyksiä, hän polttaa tupakkaa ja ties mitä muuta, hän totesi. –Sinä ET hengaile sellaisten kanssa.

-Mutta et voi kieltää, etteikö Selina ole varsinainen lutka, minulta lipsahti ennen kuin ehdin hillitä kieltäni.

Bruce katsoi minuun pahasti ja suljin silmäni arvellen hänen lyövän nyt. Miksi en voinut tänään ollenkaan hillitä itseäni? Hän tarttuikin minua korvasta ja marssitti ulos huoneestani omaan makuuhuoneeseensa. Brucen huone oli ollut hänen vanhempiensa ja se oli valtava. Myös kylpyhuone, johon hän minut talutti, oli valtava. Siellä oli marmorilattia ja kaksi allasta messinkihanoilla. Bruce kiskoi minut lähimmälle altaalle ja otti sen reunalta koskemattoman saippuapalan.

-Auki! Bruce käski lyhyesti.

Tottelin huokaisten ja sain saippuan suuhuni. Se ei ollut iso, se oli kuin suklaapatukka. Painoin kieleni alas niin ettei se koskettanut saippuaa ja hengitin nenän kautta.

-Kaksikymmentä sekuntia, Bruce määräsi. –Ja jos vielä puhut noin törkeästi, kolminkertaistan aikaa.

Halusin huomauttaa, että minun piti sanoa narttu, enkä näe siinä ongelmaa, koska hän itse sanoi minua suloiseksi koiranpennuksi. En kuitenkaan voinut puhua saippua suussani, mikä ehkä olikin hyvä, muuten olisin voinut joutua isompiin ongelmiin.

Kaksikymmentä sekuntia tuntui hirveän pitkältä ajalta ja huokasin helpotuksesta, kun hän antoi ottaa sen pois. Mutta riittikö se hänelle?

-Kieli ulos, hän vaati.

-Ei, Bruce…, marisin. Hän ei kuitenkaan antaisi periksi, tiesin, ja minun oli toteltava. Hän hieroi saippuaa kieleeni, se maistui kamalalta ja suuni tuli täyteen sylkeä. Yritin olla nielemättä ja olin hiljaa niin kuin minulla olisi ollut suukapula.

-Sinun on viisainta alkaa ryhdistäytyä niin kuin sanoin, Bruce sanoi. –Pidennän sinun PlayStationin käyttökieltoa kolmeen viikkoon, etkä katso myöskään televisiota.

En pystynyt edes väittämään vastaan, nyökkäsin vain surkeana. Tunsin kyyneleiden polttelevan silmiäni jälleen, ja käännyin poispäin, ettei Bruce näkisi niitä. Minun oli pakko sylkäistä saippuan maku pois suustani altaaseen. Nyyhkäisin.

-Dick, mikä sinua vaivaa? hän kysyi eikä hänen äänensä ollut enää niin ankara.

En halunnut vastata mitään, halusin vain rynnätä huoneeseeni ja käydä nukkumaan. Silmäni kuitenkin täyttyivät kyynelistä ja parahdin:

-Kaipaan vanhempiani!

Tunsin itseni vauvaksi. Halusin rauhoittua, mutten voinut mitään virtaaville kyynelilleni enkä olisi halunnut alkaa parkua niin kuin aikaisemmin sinä iltana.

Bruce liikahti lähemmäs minua.

-Dick…, hän aloitti ja hänen äänensä kuulosti säälivältä.

Pudistin päätäni ja ryntäsin ulos hänen huoneestaan, omaan huoneeseeni. Heittäydyin sängylleni, haudaten kasvoni tyynyyn, ja tyynyä rutistaen annoin itkun tulla. Vihasin itseäni kun olin tällainen vauva ja toivoin, että Bruce jättäisi minut rauhaan voidakseni käydä nukkumaan ja unohtaakseni koko kauhean päivän.

Sen sijaan tunsin, kuinka hän istui sänkyni laidalle ja laski kätensä olkapäälleni.

-Älähän nyt, hän sanoi lempeästi. –Ei kyynelistä ole haittaa, ne on ok. Ymmärrän toki, että kaipaat heitä. Minäkin kaipaan vanhempiani, päivittäin.

-Mutta sinä olet vihainen minulle, nyyhkin ja tyyny vaiensi ääneni.

-Olin vihainen sinulle, koska huusit ja heittelit ruokaa. –Ja jos vielä joskus heität ruokaa tässä talossa, otan PlayStationisi ja ajan sen päältä Lepakkoautolla.

Se olisi ollut hyvä vitsi, ellei hän olisi sanonut sitä niin tosissaan.

-Tiedän, että illallinen oli sinulle vaikea, Bruce jatkoi. –Olimme kaikki vielä säikähtäneitä alkuillan pommiräjähdyksen jälkeen ja arvaan, mistä olet vielä kipeä, mutta sinun ei todellakaan olisi pitänyt käyttäytyä kuin… kuin…

-Kuin lapsi? kysyin tyynyyn.

-Olin aikeissa sanoa: kuin teini, hän huokaisi. –Ja minulla on sellainen tunne, että tulemme jatkossa olemaan vielä useinkin törmäyskurssilla. Niin tai näin, olen pahoillani, että kaipaat niin kovasti vanhempiasi.

Rehellisyys ja myötätunto hänen äänessään saivat minut kääntymään ja katsomaan häneen. Joskus hänen rauhallisuutensa on saada minut hulluksi, varsinkin kun hän on niin tyyni silloin, kun hänen mielestäni kuuluisi huutaa ja rähjätä. Muulloin, kuten nyt, pidin siitä. Pidän siitä, kun hän luottaa minuun ja itse voin luottaa siihen, että hän on aina paikalla, kun tarvitsin häntä. (Silloinkin kun haluaisin hänen olevan jossain aivan muualla).

-Olen pahoillani tämän iltaisesta, todella, vakuutin.

-Kaikki hyvin, Bruce sanoi ja nousi. –Mikset kävisi nukkumaan? Lähetän opettajillesi viestit huomenna ja selitän, miksi sinulta puuttuu läksyt.

-Aiotko kertoa heille räjähdyksestä? kysyin toiveikkaasti.

-Kerron heille, että hukkasit ne ja pyydän että he antavat sinulle viikonlopuksi lisätehtäviä, Bruce sanoi, hymyili hieman ja pörrötti hiuksiani. –Hyvää yötä.

-Öitä, vastasin.

-Äläkä nuku päällivaatteilla, hän vielä muistutti lähtiessään. –Ja muista pestä hampaat.

Siitä hänen ei olisi tarvinnut muistuttaa, sen verran suussani vielä maistui saippua.

Kun muutama minuutti myöhemmin kömmin peiton alle, tunsin oloni jo paljon paremmaksi. Bruce ja minä olimme taas ystäviä, enkä ehkä joutuisi tapaamaan Selinaa enää koskaan. Kaikki oli kunnossa.

Vähänpä tiesin. En olisi voinut arvata, kuinka paljon pahemmaksi loppuviikko muuttui.