Anacondaa ja kinkkupiirakkaa!

Oh, my God!

Ja asiaan! Tänään on ollut hommassa touhua, kun huomiseksi odotamme vieraita Iisalmesta asti. On siivottu hiki hatussa ja kauppakierroksen jälkeen sotkettu keittiö uudestaan. Leivoimme vanhimman plikan kanssa suklaapiirakka (melkein mokkapala) ohjeella muffinsseja ja pari kinkkupiirakkaa. Ja mistä tuo otsikon Anaconda sitten tuli? Keittiöapulaiseni luukutti koneelta kaikenlaista, lähinnä euroviisumusaa, kun poitsu tuli ja vaati eetteristä Nicki Minaj'n Anacondan. Tietysti normaaliversion jälkeen piti kuunnella, kerran jos toisenkin, hassun hauska pieruversio. Huh huh, kun olikin hauskaa... Ekalla kerralla muistin jopa nauraa, mutta kun tuo pieruhuumori jaksaa naurattaa vain kerran, sen jälkeen siitä tulee silkkaa tuskaa.

Tällä kertaa ehdin jopa ottaa kuvat aikaan saannoksista, ennen kuin ne tulee syödyksi.

 

Kinkkupiirakka uunista ulos! Kaveriksi tuli toinenkin piirakka, ettei lopu kesken.

 ... ja piirakoiden lopuista raaka-aineista syntyi vielä perinteiset "uunilämppärit". Muistuu ihan oma lapsuus mieleen; lämpimät voileivät ja iltatee.

Melkein mokkapalamuffinseja. Nämä jäi yli tarjottimelta, ei mahtunut kaikki. Kerrankin pintamössöstä tuli sellaista niin kuin piti. Maistuis varmaan Graysonillekin...











Ja Graysonista puheenollen, katsotaanpas mitä poitsulle kuuluu, kun vuorossa on...

JÄRKYTYKSIÄ (OSA 2)

(Sen verran haluan mainita aluksi, että jotain aiheesta tietävät tunnistavat tekstistä parikin tuttua nimeä, mutta tässä tarinassa he ovat hieman (varsinkin toinen) nuorempia, kuin alkuperäisissä Batmaneissa.)

Luulen, että joskus Bruce kiduttaa minua ihan tietoisesti. Kiduttaa voi olla ehkä hieman raju ilmaus, mutta joskus olen näkevinäni hänen katseessaan nautintoa siitä, että minä kärsin. Jos hän kerran haluaa olla minun isäni, hänen pitäisi sääliä minua, eikä keksiä mitä kauheimpia asioita pääni menoksi, kuten nyt tuon hammaslääkärin.

-Hienoa, mutisin.

-Ihan totta, Dick, mikä sinua vaivaa tänään? Bruce kysyi vaihtaessaan kouluun johtavalle kaistalle. –Olet murjottanut koko aamun.

-Olen väsynyt, vastasin liikehtien levottomasti.

-Menit nukkumaan hieman yhdeksän jälkeen eilen, Bruce huomautti.

-Sitten olen liian hereillä! kivahdin.

-Johtuuko tämä eilisestä?

-Ei, mutisin ja puristin reppua rintaani vasten.

-Sinä et voi vihoitella siitä, Bruce väitti.

-Enkö muka? puuskahdin. –Sinä piiskasit minua ja pesit suuni saippualla!

-Koska olit tottelematon ja puhuit törkeyksiä!

-Mitä väliä? Olen melkein 13. Olen liian vanha saamaan selkään. Ketään muuta ei rangaista samalla tavalla kuin minua. En ole enää lapsi.

-Sitten sinun ei pitäisi enää käyttäytyä kuin lapsi, Bruce sanoi.

-Kerron koulussa, että sinä lyöt minua! huusin ja tunsin samassa huonoa omatuntoa, että sanoin niin. Bruce halusi vain huolehtia minusta ja pitää minut turvassa.

Bruce tiukensi otettaan ratista.

-Richard Grayson, hän sanoi äänellä, jossa häivähti ripaus Batmania, -nyt riittää! Jos sanot enää sanaakaan, vien sinut kotiin piiskattavaksi ja saat seistä loppupäivän nurkassa kuin pahainen kakara.

-En voi olla menemättä kouluun.

En uskonut Brucen olevan tosissaan, mutta hänen kanssaan mikään ei ole niin varmaa kuin epävarma.

-Ilmoitan opettajillesi, että olet sairaana. Kerron, että…

Hälytysääni keskeytti hänen uhkauksensa siitä, mitä hän koululle kertoisi. Bruce kohotti vasemman käden hihaa ja vilkaisi monimutkaista rannekelloaan, joka hälytti. Hän sulki hälytyksen painikkeella ennen kuin avasi radion, joka oli aina paikallisella radiokanavalla.

Radiosta kuului monotonisen naisuutistoimittajan ääni.

-Siis, Jokeri on karannut Arkhamin vankimielisairaalasta tunti sitten. Jokeri pakeni käyttäen apunaan toksiinia, jolla hän oli tyrmännyt vartijat. Myrkyn hän oli valmistanut ilmeisesti kätkemistään lääkkeistä ja jonkun hänelle salakuljettamista muista valmistusaineista. Gothamin kansalaisia pyydetään ilmoittamaan heti poliisille, mikäli heillä on havaintoja Jokerista. Jokerin tuntomerkkejä ovat valkoinen iho, vihertävät hiukset ja laajentunut hymy. Hän on erittäin vaarallinen ja luultavasti aseistettu. Älkää yrittäkö lähestyä Jokeria, ottakaa nopeasti etäisyyttä kohdattaessa ja ilmoittakaa välittömästi poliisille näköhavainnoista. Komissaari Gordon on luvannut Jokerin kiinnisaamiseen johtavasta vihjeestä 25 000 $ palkkion. Uutisoimme tilanteesta puolen tunnin välein aina siihen asti, kunnes hänet on vangittu ja palautettu Arkhamiin.

Bruce sulki radion ja aktivoi rannekkeensa.

-Alfred?

-Kuulen, sir, kaiuttimesta kuului Alfredin brittiaksenttinen vastaus. -Otatte yhteyttä ilmeisesti Jokeri-uutisen vuoksi?

-Kyllä. Laita Lepakkoauto valmiiksi, palaan heti kotiin.

-Hyvä on, sir, Alfred vastasi ennen kuin sulki linjan.

-Anna minun tulla mukaan, kinusin.

-Ei, Bruce kielsi. –Olemme jo pitkällä koulutuksessasi, mutta et ole vielä valmis kohtaamaan Jokeria. En halua sinua lähellekään häntä, hän on mielipuoli. Menet kouluun ja Alfred hakee sinut.

-Eikä, alan valittaa, mutta hän hiljensi minut ankaralla katseellaan.

-Tarkoitan sitä todella, Dick. Älä poistu koulun alueelta. Pysy muiden oppilaiden kanssa ja jos jotain tapahtuu, opettajillasi on ohjeet miten toimia. Onko selvä?

-Selvä, mutisin, sillä tiesin että Bruce odotti vastausta.

-Menemme hammaslääkäriin joku toinen päivä, hän sanoi pysäytettyään koulun parkkipaikalle ja noustuani ulos autosta.

Jotain hyvääkin aiheutui Jokerin paosta.

-Ole kunnolla ja pysy koulussa! hän vielä vaati.

-Joo joo, lupasin. Suljin auton oven ja Bruce lähti saman tien reipasta vauhtia takaisin kotia kohti.

Päästyäni luokkahuoneeseen, kaikki puhuivat Jokerin paosta.

-Paha juttu, Barbara Gordon sanoi. Hän istui väärin päin tuolillaan ja jutteli takanaan istuvan Pamela Isleyn kanssa. –Todella paha, ehkä pahin ikinä. Jokeri vain marssi pois Arkhamista. Isä on raivoissaan. Tosi moni vartija tulee saamaan potkut Jokerin karkaamisesta.

-Todella kamalaa, Pamela toisteli ja heitti punaiset hiuksensa toiselle puolelle niskaa. –Ajattele kaikkia niitä aineita, joita hän käytti valmistaessaan myrkkyään. Mieti, mitä se tekee ympäristölle, puille ja kukille.

-Ja kaupunkilaisille, minä sanoin kun valuin omalle paikalleni.

Pamela loi vihamielisen katseensa minuun.

-On ihmisiä, jotka ovat vaurioittaneet tätä maata jo tarpeeksi. Jos he eivät lopeta kemikaalien valuttamista jokiin ja sademetsien hakkauttamista, he ovat yhtä pahoja rikollisia kuin Jokeri.

-Kuka Jokerin muka vapautti? vastustin. –Se hullu karkasi yksin myrkkynsä avulla.

Pamela avasi suunsa alkaakseen ilmeisesti perinteisen valituksensa siitä, miten minäkin 

muka olin vastuussa ilmaston lämpenemisestä, mutta Barbara ehti ensin.

-Voi, Pam, jätä hänet rauhaan! Mitä hän muka tietäisi ympäristöstä? Tai Jokerista? Hän toisti vain sen, minkä oli kuullut radiosta.

-Enpäs, intin. –Ja tiedän paljonkin Jokerista.

-”Tiedän paljonkin Jokerista”, Barbara matki. –Isäni on komissaari, muistatko? Saan ensikädenuutiset omakohtaisesti. Mutta älä huoli, Dickie, olen varma, että saat lukea Brucen sanomalehteä, kun hän on ensin poistanut pahat uutiset siitä.

Tytöt vaihtoivat salaisen, pirullisen hymyn.

-Mikä nyt on noin hauskaa? alennuin kysymään.

-Barb kertoi, että vierailitte kerran Brucen kanssa poliisilaitoksella. Hän kertoi, että olisit halunnut nähdä Vaarallisimmat Etsintäkuulutetut –seinän, mutta Bruce ei antanut sinun nähdä sitä. Ja kun kävelitte rikostutkintakeskuksen läpi, hän peitti silmäsi, ettet nähnyt myöskään rikospaikkakuvia.

Poskeni hehkuivat raivosta ja minä huusin:

-Se oli kolme vuotta sitten! Olin kymmenvuotias!

Tytöt katsoivat toisiinsa ja hymyilivät jälleen.

-Taidat silti edelleen nukkua yövalo päällä, Pamela kiusoitteli. –Ja Alfred tarkistaa, ettei sänkysi alla ole mörköjä.

Halusin sanoa jotain takaisin, jotain aikuismaista näyttääkseni heille, etten ollut mikään tyhmä lapsi, mutta kuten yleensä, en löytänyt sopivia sanoja. Istuin paikallani hermostuneena, kasvot punoittaen, yrittäen keksiä jotain sopivaa, mitä tahansa sanottavaa noille kahdelle typerälle, punapäiselle tytölle.

-Turvat kiinni, sanoin lopulta.

-Nyt, nyt, herra Grayson, herra Norton tuli päätään puistellen luokkaan. –Tuo ei ole oikea tapa puhua nuorille naisille. Olisikohan syytä pyytää anteeksi?

Herra Norton on hyvin vanhanaikainen, vaikka en usko, että hän on paljonkaan Brucea vanhempi. Hänen vanha tweedtakkinsa ja aina murjottavat kasvonsa vanhentavat häntä entisestään. Koulumme on muuten moderni, tietokoneet ovat ajan tasalla ja muut jutut, mutta herra Norton haluaa kutsua meitä meidän sukunimillä ja vaatii poikia olemaan tytöille kilttejä.

-He aloittivat, väitin.

-Grayson! herra Norton ärähti.

Koko luokka oli tullut jo sisään ja näin 22 silmäparia tuijottamassa minuun.

-Anteeksi, minä mutisin tytöille todellakin tarkoittamatta mitä sanoin.

-Koska herra Grayson halusi aloittaa aamupäivän näin ikävällä tavalla, herra Norton aloitti, -me voimmekin jatkaa hänen aloittamallaan tavalla ja pidämme kirjallisen läksykuulustelun determinanteista ja määritteistä. Ottakaa esille konseptipaperit, kynät ja kumit.

Seuraavien minuuttien ajan luokassa vallitsi hiljaisuus, kuului vain paperien kahinaa vastatessamme opettajan laatimiin tehtäviin ja useat silmäparit mulkaisivat pahasti minua. En ymmärrä, miksi kaiken piti aina olla minun vikani, enkä todellakaan ymmärrä, miksi minä olen ainoa oppilas, jota herra Norton syyttää ollessaan pahalla tuulella. Enkä ymmärrä, miksi minun pitäisi ymmärtää mitään determinanteista. Kerran olen partioimassa Batmanin kanssa, eikä rikolliset vaadi minulta: Selitä tämän ja tuon ero, tai tuhoan Gothamin. No, ellei kyseessä sitten ole Arvuuttaja, mutta epäilen sitä sittenkin.

Sain läksykuulustelun valmiiksi ja käänsin paperin väärinpäin. Istuin ja tuijotin suoraan eteenpäin yrittäen vaikuttaa viattomalta. Tämä tuntui niiltä päiviltä, jolloin kaikki syyttivät minua jostakin, mutta kuka sääli minua?

Koulupäivä ei siitä parantunut, paheni vain mikäli mahdollista. Tajusin liian myöhään, että meillä oli koe luonnontieteen tunnilla, enkä ollut lukenut niihin, en muistanut valtioiden pääkaupunkeja yhteiskunnantunnilla, ja kun jouduin ratkaisemaan taululle yhtälöä toisella matematiikan tunnilla, pääni löi aivan tyhjää.Tuijotin tehtävää pitkän aikaa: 8x-24=38-12-2x. Vihaan matematiikkaa!

-Yritähän nyt, Dick, ms Wells kannusti ja hymyili minulle pöytänsä takaa. –Muistele, mitä puhuimme viime tunnilla. Yritä ratkaista x:n arvo.

Ms Wells oli nuori, mukava ja kaunis opettaja ja luulen, että aika moni luokkamme pojista oli ihastunut häneen.

Aloitin ja puristin liitua niin tiukasti, että se melkein murtui palasiksi. Aloin liikuttaa numeroita yhtäläisyysmerkin puolelta toiselle ja kuulin hihitystä takaani.

Kun käännyin katsomaan, näin Pamelan kikattavan käsiensä suojassa. Ajattelin, että menisin ja läimäyttäisin tuota kikattelevaa likkaa, mutta en halunnut kuvitella, mitä Bruce silloin tekisi, saatuaan sen tietoonsa. Päädyin vain antamaan hänelle tappavan mulkaisun ja yritin ratkaista tehtävää.

Lopulta Ms Wells armahti minut ja päästi minut takaisin paikalleni.

-Hah! kuulin Pamelan kuiskaavan äänekkäästi. –Luuletko, että herra Wayne saisi joskus ostettua aivot tuolle?

Käännyin katsomaan Barbaraa toivoen, että hän olisi puolellani. Vihaan ajatusta, että tyttö taistelisi puolestani, mutta luulen, ettei Barbara ole samanlainen kuin muut tytöt. Tarkoitan… joo, hän on tyttö, mutta hän on kova, viileä ja joskus ystävällinenkin minulle (ehkä ainoana maailmassa). Nytkin hän kuulosti enemmän huolestuneelta kuin ilkeältä vastatessaan:

-Joo, varmasti. Ehkä herra Wayne voisi hankkia hänellä Wizardin aivot.

Mielestäni elokuva oli typerä, mutta ilmeisesti melkein kaikki olivat nähneet sen, koska monet nauroivat.

-Nyt riittää! ms Wells tiuskaisi. –Dickillä oli vain hieman ongelmia laskussa eikä hän muistanut vähentää 2x:ä toiselta puolelta. Entä jos sinä, Matthew, yrittäisit seuraavaksi?

Ms Wellsin ystävällisyyskään ei saanut minua paremmalle tuulelle ja kun menimme lounaalle, lysähdin tuoliini ja mulkoilin epävarmana ympäri salia, valmiina tappelemaan kenen kanssa tahansa.

-Mikä sinuun meni? Barbara kysyi istuessaan pöytään minua vastapäätä.

-Ei mikään, tiuskaisin vihaisena siitä, että hän aikoi istua pöytääni, koska, voi ei, tuolta tuli hänen varjonsa, Pamela.

-Täytyykö meidän istua tuon pöytään? Pamela kysyi ja pudotti pamauttaen tarjottimensa mielenosoituksellisesti pöytään. –On tarpeeksi paha, että hän istuu lähellämme luokassa.

-Häivy, vastasin hänelle lyhyesti.

-Koeta pakottaa! tyttö huudahti. –Vain koska asut Gothamin rikkaimman miehen luona, ei tarkoita, että sinä omistaisit koko koulun!

-En ole koskaan väittänytkään niin!

-Et, mutta olet kuin omistaisit. Tulet kouluun jatkuvasti uusissa merkkikuteissa, kallis reppusi täynnä kallista elektroniikkaa…

-Sitä kutsutaan Ipadiksi, irvailin. –Ei sinunkaan vanhemmillasi kovin huonosti mene.

En tiennyt kovinkaan paljoa Pamelan vanhemmista, mutta tiedän, että he ovat melko varakkaita. He omistavat Gothamin ja lähiseudun suurimmat kasvihuoneviljelmät. Kukaan ei kai koskaan ollut sanonut hänelle noin, osuin kaiketi arkaan paikkaan, koska hänen vihreät silmänsä välähtivät uhkaavasti.

-Joo, no, mutta minä en tuo sitä esille yhtä räikeästi kuin sinä. –Etkä sinä ole kiinnostunut koulusta tai luonnosta…

-Hittoon luonto! huudahdin. Eikö Pamela voinut koskaan puhua muusta kuin luonnosta?

-Tuota juuri tarkoitin! Pamela huusi. –Sinä olet niiden kaikkien härkäpäisten kapitalistien puolella, jotka haluavat tuhota maapallon! Mutta voiko muuta odottaakaan, kun näkee miten sinä elät herra Waynen rahoilla, Waynen, joka omistaa Gothamin suurimman ja ympäristölle vaarallisimman yrityksen.

-Älä sotke Brucea tähän! minä vastasin. –Olet vain vihainen, koska omat vanhempasi eivät välitä sinusta yhtä paljon, eivätkä välitä mitä sinä teet tai…

-Herra Grayson! herra Nortonin karjaisu kaikui koko ruokasalissa. Näin hänen lähestyvän pöytäämme, minua kohti, kasvoillaan paheksuvin ilmeensä. Näin myös loukkaantumisen Pamelan kasvoilla ja Barbaran pöyristyneen ilmeen ja tiesin, että olin saamassa itseni vain entistä pahempiin vaikeuksiin.

Jokin napsahti minussa. Huitaisin tarjottimeni lattialle, hyppäsin ylös tuolilta ja ryntäsin ovelle. Herra Norton käski minua pysähtymään, mutta en välittänyt hänestä vaan juoksin ulos ovesta. Juoksin pihan poikki ja pois koulun alueelta. En pysähtynyt, kuulin kenkieni takovan asfalttia ja lopulta löysin itseni Gothamin keskustasta.

Joka puolella ympärilläni kulki kiireisiä ihmisiä, he kiirehtivät määränpäähänsä kovassa tuulessa, jonka vasta nyt huomasin käyvän. Aloin palella ja toivoin, että minulla olisi takki, vaikka tyhmä, sininen takkini, suojana tuulelta, mutta olin jättänyt sen kotiluokan käytä-välle.