Kevätväsymystä!

Haukotus, ystävät!

Tuo merkillinen valopallo, joka meitä tänään on ilostuttanut, on melkoinen piristysruiske ainakin itselleni, mutta niin tuntui olevan myös "lainalapsilleni". Maanantait tahtovat muutenkin olla aikamoista hulabaloota viikonlopun jäljiltä; perjantaisin sitten ollaankin kaikki hieman kuin unissakävelijöitä.
Väsyttää niin, ettei jaksa tehdä muuta kuin istahtaa koneelle ja päivitellä. Onneksi isäntä ilmoittautui vapaaehtoiseksi "taksikuskiksi" viemään tyttäriä harrastuksiin, tanssimaan ja teatterikouluun. Vanhempi, Piazzin onnellinen omistaja, läpäisi mopokortin teoriakokeen kerta yrittämällä ja viikonloppuna opetteli jo vähän laitteenhallintaa.
Saatanpa tässä samalla loppuun myös Illallinen Selinan seurassa -luvun. Pienen kangertelun jälkeen, viikonloppuna sain taas kynän mukavasti rallattamaan. Jonain päivänä saan laittaa viimeisen pisteen tarinalle. Kuinkahan tyhjä olo mahtaakaan sen jälkeen olla? Mene ja tiedä...

Seuraavaan kertaan!

-Hepa-



ILLALLINEN SELINAN SEURASSA (OSA 4)

-Myönnän, ettei hän ollut järin ystävällinen sinua kohtaan, mutta en halua sinun suututtavan vieraitani.

-Vanhempani eivät olleet tyhmiä! huusin. –He olivat älykkäitä ja opettivat minulle paljon asioita. Minä en voinut mennä kouluun, koska emme olleet kauaa samassa paikassa, mutta äiti opetti minua kotona ja opin nopeasti.

-Ei kukaan epäile vanhempiasi, Bruce vakuutti, -mutta en voi antaa sinun puhua vieraille tuolla tavoin ja menettää niin herkästi malttiasi. Se ei ole kohteliasta, vaikka et pitäisikään vieraasta. Minäkään en tekisi niin sinun vieraallesi, vai tekisinkö?

-S-sinä et pidä Tom Fowler’sta.

Tom oli yksi luokkalaiseni. -Olet sanonut, etten saa kutsua häntä tänne. Ääneni ei ollut kovin vakaa.

-Koska hänellä on siniset hiukset, useita lävistyksiä, hän polttaa tupakkaa ja ties mitä muuta, hän totesi. –Sinä ET hengaile sellaisten kanssa.

-Mutta et voi kieltää, etteikö Selina ole varsinainen lutka, minulta lipsahti ennen kuin ehdin hillitä kieltäni.

Bruce katsoi minuun pahasti ja suljin silmäni arvellen hänen lyövän nyt. Miksi en voinut tänään ollenkaan hillitä itseäni? Hän tarttuikin minua korvasta ja marssitti ulos huoneestani omaan makuuhuoneeseensa. Brucen huone oli ollut hänen vanhempiensa ja se oli valtava. Myös kylpyhuone, johon hän minut talutti, oli valtava. Siellä oli marmorilattia ja kaksi allasta messinkihanoilla. Bruce kiskoi minut lähimmälle altaalle ja otti sen reunalta koskemattoman saippuapalan.

-Auki! Bruce käski lyhyesti.

Tottelin huokaisten ja sain saippuan suuhuni. Se ei ollut iso, se oli kuin suklaapatukka. Painoin kieleni alas niin ettei se koskettanut saippuaa ja hengitin nenän kautta.

-Kaksikymmentä sekuntia, Bruce määräsi. –Ja jos vielä puhut noin törkeästi, kolminkertaistan aikaa.

Halusin huomauttaa, että minun piti sanoa narttu, enkä näe siinä ongelmaa, koska hän itse sanoi minua suloiseksi koiranpennuksi. En kuitenkaan voinut puhua saippua suussani, mikä ehkä olikin hyvä, muuten olisin voinut joutua isompiin ongelmiin.

Kaksikymmentä sekuntia tuntui hirveän pitkältä ajalta ja huokasin helpotuksesta, kun hän antoi ottaa sen pois. Mutta riittikö se hänelle?

-Kieli ulos, hän vaati.

-Ei, Bruce…, marisin. Hän ei kuitenkaan antaisi periksi, tiesin, ja minun oli toteltava. Hän hieroi saippuaa kieleeni, se maistui kamalalta ja suuni tuli täyteen sylkeä. Yritin olla nielemättä ja olin hiljaa niin kuin minulla olisi ollut suukapula.

-Sinun on viisainta alkaa ryhdistäytyä niin kuin sanoin, Bruce sanoi. –Pidennän sinun PlayStationin käyttökieltoa kolmeen viikkoon, etkä katso myöskään televisiota.

En pystynyt edes väittämään vastaan, nyökkäsin vain surkeana. Tunsin kyyneleiden polttelevan silmiäni jälleen, ja käännyin poispäin, ettei Bruce näkisi niitä. Minun oli pakko sylkäistä saippuan maku pois suustani altaaseen. Nyyhkäisin.

-Dick, mikä sinua vaivaa? hän kysyi eikä hänen äänensä ollut enää niin ankara.

En halunnut vastata mitään, halusin vain rynnätä huoneeseeni ja käydä nukkumaan. Silmäni kuitenkin täyttyivät kyynelistä ja parahdin:

-Kaipaan vanhempiani!

Tunsin itseni vauvaksi. Halusin rauhoittua, mutten voinut mitään virtaaville kyynelilleni enkä olisi halunnut alkaa parkua niin kuin aikaisemmin sinä iltana.

Bruce liikahti lähemmäs minua.

-Dick…, hän aloitti ja hänen äänensä kuulosti säälivältä.

Pudistin päätäni ja ryntäsin ulos hänen huoneestaan, omaan huoneeseeni. Heittäydyin sängylleni, haudaten kasvoni tyynyyn, ja tyynyä rutistaen annoin itkun tulla. Vihasin itseäni kun olin tällainen vauva ja toivoin, että Bruce jättäisi minut rauhaan voidakseni käydä nukkumaan ja unohtaakseni koko kauhean päivän.

Sen sijaan tunsin, kuinka hän istui sänkyni laidalle ja laski kätensä olkapäälleni.

-Älähän nyt, hän sanoi lempeästi. –Ei kyynelistä ole haittaa, ne on ok. Ymmärrän toki, että kaipaat heitä. Minäkin kaipaan vanhempiani, päivittäin.

-Mutta sinä olet vihainen minulle, nyyhkin ja tyyny vaiensi ääneni.

-Olin vihainen sinulle, koska huusit ja heittelit ruokaa. –Ja jos vielä joskus heität ruokaa tässä talossa, otan PlayStationisi ja ajan sen päältä Lepakkoautolla.

Se olisi ollut hyvä vitsi, ellei hän olisi sanonut sitä niin tosissaan.

-Tiedän, että illallinen oli sinulle vaikea, Bruce jatkoi. –Olimme kaikki vielä säikähtäneitä alkuillan pommiräjähdyksen jälkeen ja arvaan, mistä olet vielä kipeä, mutta sinun ei todellakaan olisi pitänyt käyttäytyä kuin… kuin…

-Kuin lapsi? kysyin tyynyyn.

-Olin aikeissa sanoa: kuin teini, hän huokaisi. –Ja minulla on sellainen tunne, että tulemme jatkossa olemaan vielä useinkin törmäyskurssilla. Niin tai näin, olen pahoillani, että kaipaat niin kovasti vanhempiasi.

Rehellisyys ja myötätunto hänen äänessään saivat minut kääntymään ja katsomaan häneen. Joskus hänen rauhallisuutensa on saada minut hulluksi, varsinkin kun hän on niin tyyni silloin, kun hänen mielestäni kuuluisi huutaa ja rähjätä. Muulloin, kuten nyt, pidin siitä. Pidän siitä, kun hän luottaa minuun ja itse voin luottaa siihen, että hän on aina paikalla, kun tarvitsin häntä. (Silloinkin kun haluaisin hänen olevan jossain aivan muualla).

-Olen pahoillani tämän iltaisesta, todella, vakuutin.

-Kaikki hyvin, Bruce sanoi ja nousi. –Mikset kävisi nukkumaan? Lähetän opettajillesi viestit huomenna ja selitän, miksi sinulta puuttuu läksyt.

-Aiotko kertoa heille räjähdyksestä? kysyin toiveikkaasti.

-Kerron heille, että hukkasit ne ja pyydän että he antavat sinulle viikonlopuksi lisätehtäviä, Bruce sanoi, hymyili hieman ja pörrötti hiuksiani. –Hyvää yötä.

-Öitä, vastasin.

-Äläkä nuku päällivaatteilla, hän vielä muistutti lähtiessään. –Ja muista pestä hampaat.

Siitä hänen ei olisi tarvinnut muistuttaa, sen verran suussani vielä maistui saippua.

Kun muutama minuutti myöhemmin kömmin peiton alle, tunsin oloni jo paljon paremmaksi. Bruce ja minä olimme taas ystäviä, enkä ehkä joutuisi tapaamaan Selinaa enää koskaan. Kaikki oli kunnossa.

Vähänpä tiesin. En olisi voinut arvata, kuinka paljon pahemmaksi loppuviikko muuttui.