Suloista sunnuntaita!

Sitä juuri ja upea päivä onkin! Aurinko paistaa keväisesti ja linnut laulelee puolisoa itselleen. Ainoana negatiivisena asiana on, että tuo auringonmollukka näyttää karun totuuden likaisista ikkunoista ja pölykoirista nurkissa. Tarttis vissiin tehrä jottain...

Mutta hyvänä tekosyynä istahdan (ainakin hetkeksi) tähän lämpöiselle tietokoneelle. On niin mukavan rauhallistakin; isäntä tuossa viereisessä huoneessa kasaa pois remontissa tarvittuja työkaluja (ei sillä, että remontti valmis olisi, se on ikuinen), poika on kavereiden kanssa ulkona (todellakin! Ulkona, ei pelikoneella!), nuorempi tytär lymyää huoneessaan, ansaitusti, valmisti meille kotitalouden kotiläksynään herkullisen nakkikeiton. Niin kuin tyypillistä tuon ikäisillä, känny on käteen kasvanut kiinni ja kavereiden kanssa sitä vaan watsuppaillaan (tai tiedä hänestä, miten tuo oikein kirjoitetaan. So what!). Ei meidän aikana vaan; tavallisen pöytäpuhelimen numerolevyä vaan pyöriteltiin ja toivottiin, että oikea ihminen vastaa. Mutta ajat muuttuu, Esko... ei kun Hepaseni, ajat muuttuu.

Ja vanhempi tytär on yllätys, yllätys, tanssitunneilla! Siinä hommassa tahti kiihtyy näin keväisin kuudenteenkin tanssipäivään viikossa. Pitää harjoitella tanssikoulun kevätesityksiin, omien ryhmäläisten itsetekemiä koreografeja, Tanssin juhlaan ja vielä ainakin yhteisprokkikseen musiikkiopiston, teatteri-ilmaisukoulun ja käsityökoulun kanssa. Tänä vuonna tanssitytöt muuttuvat Umppa-Lumpiksi näytelmässä Jali ja suklaatehdas. Mielenkiinnolla odotan...

Ettei menisi liian imeläksi ja aurinkoiseksi, aloitan suomennoksesta seuraavaa lukua. Jos vastassa on "mistään mitään ymmärtävä" Bruce ja myöhemmin opettaja, härnäävät tytöt ja vielä jossain vaiheessa Jokerikin, ei päivä voi järin aurinkoinen ollakaan.

Seuraavaan kertaan!

-Hepa-

P.S. Tässä osassa puhutaan ensimmäisen kerran Pop Tartseista, noista amerikkalaisista aamu- ja välipalakekseistä. En tiedä moniko teistä tietää minkälaisia ne ovat. En tiennyt minäkään, mutta olihan se selvitettävä, mistä kirjoittaa ja kun tutkin myös, mahtaisiko niitä saada mistään, löysin ainoaksi jälleenmyyjäksi Verkkokauppa.comin. Ja hyviähän ne ovat, aika makeita, en kykenisi niitä kyllä syömään niitä neljää, jotka Dick haluaisi syödä. Tässä vielä kuvainformaatiota! :)

Tässä kyseessä suklainen Pop Tarts. Maistuu sekä sellaisenaan, että pikkuisen mikrossa lämmitettynä. Amerikkalaiset lämmittävät näitä myös leivän-paahtimessa, mutta sinne en arvannut keksejä laittaa. Verkkokaupasta en ole löytänyt kuin 3-4 makua, mutta ilmeisesti niitä kuitenkin on melkoinen repertuaari. 

JÄRKYTYKSIÄ (OSA 1)

Viikko alkoi huonontua jo seuraavana aamuna. Heräsin ajoissa, mutta en todellakaan voi kutsua itseäni aamuihmiseksi. Minulla ottaa aikaa herätä kunnolla, oikeastaan vasta ilta-päivällä olen parhaimmillani. Voisi luulla, että Bruce arvostaa sitä, että olen iltaihminen, koska Batmanin kanssa työskentelin iltaisin ja joskus öisinkin. Luulen kuitenkin, että Brucen mielestä minun pitäisi olla valppaana koko ajan.

Joten, kun seuraavana aamuna raahauduin keittiöön, vain hieman myöhässä aamiaiselta, korkeintaan pari minuuttia, hän alkoi heti moittia.

-Dick, miksi olet aina niin hidas aamuisin? Tiedät, että syömme arkiaamuisin seitsemältä, että ehdit kouluun kahdeksaksi.

Aamukahvi ei paljoa poista Brucen aamuäreyttä, tosin Bruce voi olla myös keskipäivä-äreä, iltapäivä-äreä, iltaäreä ja yöäreä, riippumatta siitä, kuinka monta kuppia kahvia hän juo.

-Miksi? mutisin unisesti.

-Jotta ehdit syömään terveellisen aamiaisen.

-Miksi? kysyin uudelleen. –Muut ikäiseni saavat syödä autossa Pop Tartseja. Miksi minun täytyy tulla alas niin aikaisin?

Alfred laittoi lautaselleni paistettuja munia, pekonia, paahtoleipää ja hedelmiä, ja kaatoi ison lasillisen maitoa.

-Pistä vauhtia syömiseen! Bruce vaati. –Ajan sinut kouluun tänään, enkä halua olla myöhässä tapaamisestani.

-Sinä olet pomo, sanoin ja tökin haarukalla munia. –Ei ole väliä oletko myöhässä tapaamisesta tai menetkö kokoukseen ollenkaan.

Bruce veti syvään henkeä, mikä yleensä tarkoitti, että seuraavaksi alkaisi pitkä saarna velvollisuuksista ja muusta ikävästä.

-Siellä ei ole paljon liikennettä tänään, Alfred sanoi nopeasti ja katsoin häneen kiitollisena. –Ehditte ajoissa kaupunkiin. Minä haen Dick-herran koulutavarat ja olette valmiita lähtemään tuossa tuokiossa.

-Ei, Alfred, hänen pitää oppia huolehtimaan omista tavaroistaan, Bruce sanoi. –Hän opettelee sijaamaan sänkynsä ja katsoo valmiiksi oikeat koulukirjat, ennen kuin tulee alas aamuisin.

En ollut tehnyt mitään noista, mutta ennen kuin ehdin sanoa sitä, Alfred suuntasi jo kohti portaita.

-Ei ongelmaa siinä, sir, mutta jos tämän kerran… kun olette jo myöhässä.

Bruce kääntyi minuun päin ja oli aikeissa sanoa jotain, mutta minä sulloin ruokaa suuhuni. Bruce osoitti minua sormellaan, tarkoituksenaan kai, että tulisin vielä hankkiutumaan vaikeuksiin. Ja sitten hän joi lisää kahvia.

Yleensä minä pidän Alfredin ruuasta, jos ei oteta lukuun simpukoita, maksaa, parsakaalia, okraa ja outoja kastikkeita. Bruce voi olla Batman, mutta luulen, että Alfred voi olla ihan mitä vain haluaa. Alfred osaa kokata, puhdistaa ja siivota, mutta hän voi myös käyttää tietokoneita ja muitakin koneita alakerrassa, Lepakkoluolassa, ja hän voi ottaa kiinni pahiksia ja hän osaa lääkitä, jos Bruce loukkaa itseään. Luulen, että Alfred on kerran huolehtinut Brucesta, kun Bane rikkoi hänen luitaan, mutta Bruce ei puhu siitä. Mainitsin siitä kerran Alfredille, mutta hän sai myös silmiinsä todella pelottavan katseen ja hän sanoi vain, että oli saanut Brucen luut paikoilleen ja loppu hyvin, kaikki hyvin, eikä meidän ollut syytä puhua siitä. Ihmettelen, mitä silloin todella tapahtui.

Mutta takaisin aamiaiseen. Joo, Alfred tekee hyvän aamiaisen, mutta sinä aamuna halusin kuollakseni Pop Tartsia. Oikeastaan halusin niitä NELJÄ, sellaisia kirsikanmakuisia. Bruce sanoo, että niissä on aivan liikaa sokeria, niin paljon, että voisin yhtä hyvin syödä keksejä aamiaiseksi. En panisi pahakseni niitäkään, mutta Bruce oli sitä mieltä, että söin jo nykyisellään liikaa sokeria.

-Ei niissä ole niin paljon sokeria, minä tokaisin, kuin olisin ajatellut äskeistä ääneen.

-Missä? Bruce laski lukemaansa sanomalehteä katsoakseen minuun. –Hedelmissä?

-Ei, muussa ruuassa, sanoin vältellen. –Ei sokeri minua haittaa.

-Muut ovat kyllä eri mieltä, Bruce tokaisi. –Ai, mutta se muistuttaa minua yhdestä asiasta. Sinun vuosittainen hammaslääkärikäyntisi lähestyy.

Jähmetyin haarukan ollessa puolitiessä suuhuni. Olen nähnyt muutamia kauhuelokuvia. Olen nähnyt sellaisia myöhään yöllä, kun olen livahtanut hiljaisessa talossa olohuoneeseen ja kerran iltapäivällä koulun jälkeen, kunnes Alfred yllätti minut ja sammutti television. Mutta kaikki ne kauheat asiat, joita elokuvissa tapahtui, kuten esimerkiksi käsien ja jalkojen silpoutuminen, veren paljous, silmien poisto koukuilla, eivät olleet mitään tosielämän hammaslääkärikäyntiin verrattuna. Ottaisin ennemmin annoksen Jokerin toksiinia, kuin istuisin hammaslääkärin tuoliin.

-Milloin? Yritin olla ulisematta.

Bruce katsoi minuun ja hän oli selkeästi jo ajatellut mitä vastaisi:

-Miksi emme hoitaisi sitä saman tien pois alta? Haluatko nähdä, saanko varattua ajan heti tänään?

-Sinulle myös? Nostin kulmakarvojani kysyvästi.

-Joo, miksipä ei, Bruce nyökkäsi. –Haluatko varmistaa, että olen ajan tasalla, minäkin?

Hän hymyili minulle, ja kiinnitin huomiota hänen suoriin, valkoisiin hampaisiinsa.

-Epäilen, että sinä saatat tarvita raudat. Hampaasi voisivat olla suoremmat.

Miksei Bruce vain lyö minua kasvoihin ja laitata sitten hampaitani kuntoon? Miksi hän haluaa kiduttaa minua pitkään ja hitaasti? Tietenkin meneminen hammaslääkäriin hänen kanssaan oli helpompaa kuin mennä sinne yksin. Ehkä minä kestäisin sen, kun ensin näkisin hänet istumassa hammaslääkärin tuolissa, suu täynnä metallisia välineitä, yrittäen vastata, kun lääkäri kysyisi jotain.

-Soitan toimistosta ja katson voimmeko saada ajan jo iltapäiväksi, heti koulun jälkeen, Bruce sanoi. –Muistaakseni tohtori Klotz sanoi viimeksi, että takahampaassasi on alkava reikä.

Pelottava hammaslääkärikäynti oli muuttumassa kauheaksi painajaiseksi. Hampaan-paikkaus oli kuin ampuminen suuhun. Miksi Bruce puhui minulle tästä jo heti aamulla? Ajattelisin sitä koko päivän koulussa.

Alfred palasi keittiöön, mukanaan musta reppuni. –Asiat hoidettu. Repussa on kirjasi, sekä viesti siitä, miksi sinulla ei ole eilisiä kotitehtäviä. Pakkasin myös lounaasi ja takkisi roikkuu ovennupissa.

-En tarvitse takkia, vastustelin. –Siellä ei ole vielä kylmä.

-Nyt on lokakuu, Bruce sanoi jyrkästi. –Sinä puet takin.

-Ei kellään muullakaan ole takkia vielä.

-Ulkona ei ole 10 astetta lämmintä. Sinä puet takin.

-En tykkää sinisestä takistani, valitin. –Se on tyhmä.

-Takki ei voi olla tyhmä, Bruce vastasi. –Ja ostimme sen vasta kuukausi sitten.

-En tykkää siitä, ja sanoin sen jo silloin, mutta sinä et kuuntele minua! kivahdin.

Bruce viskasi sanomalehden pöydälle.

-Mistä sinä et pidä siinä?

-Se on sininen ja kamala ja tyhmä. Näytän ihan pikkupojalta se päälläni, siinä on ylhäältä alas napit eikä vetoketjua. SE ON TYHMÄ!

Bruce katsoi Alfrediin kuin saadakseen tältä apua, mutta Alfred oli alkanut siivota aamiaisen jälkiä ja teeskenteli kuin ei kuulisi mitään, ei olisi paikalla ollenkaan.

-Se on asiallinen koulutakki ja sinä laitat sen! Bruce sanoi äänellä, johon ei pitänyt olla vastaan väittämistä.

-En laita sitä välitunnille! tiuskaisin.

-Oi voi, katsokaa kelloa! Alfred huomautti ennen kuin Bruce ehti alkaa huutamaan. –Enkö minä voisi viedä Dickin kouluun?

-Unohda koko juttu, Bruce ärähti. –Minä vien hänet sinisessä takissaan ja me lähdemme nyt!

Ei siinä muukaan auttanut.

Ajomatka Gothamin keskustaan oli hiljainen. Bruce ajoi ääneti, naputteli välillä rattia ja hänen hengityksensä kuulosti siltä, että hän alkaisi koska tahansa rähjätä. Minäkin istuin hiljaa tyhmässä, sinisessä takissani puristaen reppuani rintaani vasten ja mietin, mitä tapahtuisi, jos heittäisin takin roskasäiliöön.

En tiedä mikä aamussa tarkalleen oli saanut minut pahalle tuulelle. Olin ärtynyt, vähän poissa tolaltani ja tunsin itseni huonoksi. Tiesin, että jos valittaisin mistä tahansa koulussa, saisin kavereiltani vain epäuskoisia katseita. He eivät koskaan sano mitään, mutta heidän ilmeensä kertovat, etteivät  he ymmärrä, miksi Gothamin rikkaimman miehen holhokki valittaisi mistään. Haluaisin kerrankin huutaa heille päin naamaa: En minä ole rikas, Bruce on! tai Raha ei ratkaise kaikkea!  Ehkä heidän kohdallaan, jotka asuivat perheineen asuntovaunussa tai joiden vanhemmat olivat huonopalkkaisissa töissä, raha ratkaisisi paljonkin ongelmia. Minusta tuntuu, ettei minun kannata valittaa, muutoin saan vaan noita: Oi, katsokaa, rikas poika valittaa –ilmeitä.

-Suunnitelma hammaslääkäriin menemisestä tänään on edelleen voimassa, Bruce sanoi pitkän hiljaisuuden jälkeen.